Yle Uutiset | Tuoreimmat uutiset

    UMO uskoo uusien työehtojen pelastavan orkesterin talouden – tavoitteena välttää Helsingin ehdottama osa-aikaistaminen

    UMO uskoo uusien työehtojen pelastavan orkesterin talouden – tavoitteena välttää Helsingin ehdottama osa-aikaistaminen


    Uuden musiikin orkesteri UMO on ollut syvenevässä talousahdingossa jo pitkään. Talous on vaappunut oikeastaan koko orkesterin 43-vuotisen olemassaolon ajan, mutta viime vuosina tilanne on ajautunut suoranaiseen kriisiin. Tämän ja ensi vuoden aikana...

    Uuden musiikin orkesteri UMO on ollut syvenevässä talousahdingossa jo pitkään. Talous on vaappunut oikeastaan koko orkesterin 43-vuotisen olemassaolon ajan, mutta viime vuosina tilanne on ajautunut suoranaiseen kriisiin. Tämän ja ensi vuoden aikana pitäisi saada säästettyä yhteensä 400 000 euroa.

    Tilannetta on paikkailtu muun muassa muusikoiden lomautuksilla ja lomarahoista luopumisella. UMO on Suomen ainoa jazzorkesteri , jonka muusikot saavat kuukausipalkkaa.

    Orkesterin pääasiallinen rahoittaja, Helsingin kaupunki, on perännyt orkesterilta merkittäviä rakenteellisia muutoksia kestämättömän tilanteen korjaamiseksi. Kaupunki on tehnyt selväksi, että lisää rahaa ei ole luvassa.

    Kesäkuussa kaupungin omistajaääntä käyttävä konsernijaosto käsitteli Riitta Heinämaalta tilaamaansa selvitystä orkesterin taloudesta. Selvityksessä oli useita toimenpide-ehdotuksia. Niistä UMOn kannalta kriittisin oli se, että toiminta muutettaisiin osa-aikaiseksi, kuuteen kuukauteen vuodesta. Jaosto velvoitti UMOn hallituksen selvittämään jatkotoimia ensi-sijaisesti tämän ajatuksen pohjalta.

    UMOn toimitusjohtajan Eeva Pirkkalan mukaan ajatus on orkesterin kannalta äärimmäisen huono. Sen vuoksi vaadittuja säästöjä lähdettiin hakemaan työehdoista neuvottelemalla. Työntajia edustava Avainta ja Muusikkojen liitto pääsivät viikko sitten keskenään sopuun orkesterin taloutta tasapainottavista toimista.

    Osa-aikaistaminen halutaan välttää

    Sopimus on kuitenkin Pirkkalan mukaan epävirallinen kunnes kaupungin konsernijaosto hyväksyy sen – mitä ei välttämättä tapahdu. Pirkkala on kuitenkin vakuuttunut siitä, että nyt neuvoteltu työehtosopimus tuottaisi vaadittavat säästöt ilman toiminnan supistamista.

    – Jos konsernijaosto vaatii järeämpiä toimia, niin sitten täytyy varmasti vielä tehdä lisäselvityksiä siitä, mitä ne olisivat. Selvityksen toimenpide-ehdotukset eivät sellaisenaan yksinkertaisesti ole orkesterin kannalta järkeviä.

    Avaintan ja Muusikkojen liiton sopimuksen ydin on tallennekorvausten raju leikkaaminen. Tallennekorvaus muodostaa yhä merkittävän osan UMOn muusikoiden palkasta, vaikka orkesterin saamat tallennekorvaukset ovat merkittävästi vähentyneet.

    – Taso on perustunut 1980-luvun aikoihin, jolloin Yle teki paljon taltiointeja. Kun orkesterille ei tule korvauksia, ei niitä voi entiseen malliin maksaa muusikoillekaan.

    Neuvottelutulos tekee ison loven soittajien tilipussiin, mutta on silti Pirkkalan mukaan osa-aikaistamista parempi vaihtoehto. Muusikoiden palkat alanevat Pirkkalan mukaan noin kymmenen prosenttia, mutta siitä osa korvautuu lauantai- ja sunnuntai-lisinä.

    Uuden musiikin orkesterin budjetti on noin 1,5 miljoonaa euroa vuodessa. Siitä lähes puolet tulee Helsingin kaupungilta ja vajaa kolmannes opetus- ja kulttuuriministeriöltä. UMOlle asetettu oman varainhankinnan tavoite on budjetista neljännes, mutta suhdeluku on orkesterin mukaan osoittautunut kohtuuttomaksi.

    UMOn talous on joutunut koville paitsi yksityisen varainhankinnan vaikeuden takia, myös valtionavustusjärjestelmään tehtyjen leikkausten seurauksena. Lisäksi kaupunginavustusta ei ole sidottu indeksiin, vaikka palkat ja muut kulut kasvavat.

    Orkesteri on saanut puolelleen paljon puolestapuhujia, mutta sen tueksi järjestetty joukkorahoituskampanja on jäänyt kauas tavoitteistaan. Rahaa kerätään myös lokakuun lopussa järjestettävällä tukikonsertilla, jossa esiintyvät muun muassa Anna Puu, Jukka Perko ja Paleface.

    Tekstiä muokattu 14:34: täsmennetty muusikoiden palkkaa koskevaa muutosta ja lisätty kohta siitä, että osa-aikaisuus tarkoittaisi kuutta kuukautta vuodessa.

    Anoreksian sairastanut nainen ihmettelee, miksi äidit ja isät arvostelevat lasten ulkonäköä:

    Anoreksian sairastanut nainen ihmettelee, miksi äidit ja isät arvostelevat lasten ulkonäköä: "Lapsen ei tarvitsisi lainkaan pohtia sitä, miltä näyttää"


    Ninka Reittu puikkelehtii tervehtimään kirjakaupan hyllyjen välistä. Hoikka ja siro Reittu on saapunut Liperistä muutamaksi päiväksi Helsinkiin viimeistelemään lastenkirjaansa. Reittu ymmärtää, että ihmiset kuvailevat toisiaan yllä olevan...

    Ninka Reittu puikkelehtii tervehtimään kirjakaupan hyllyjen välistä. Hoikka ja siro Reittu on saapunut Liperistä muutamaksi päiväksi Helsinkiin viimeistelemään lastenkirjaansa.

    Reittu ymmärtää, että ihmiset kuvailevat toisiaan yllä olevan lauseen tavoin. Hän haluaa kuitenkin, ettei kehon ulkonäköön kiinnitettäisi mitään huomiota. Reitun hartain toive olisi, että katseet käännettäisiin pois kehosta – muihin, tärkeämpiin asioihin.

    – Odotan sitä päivää, jolloin puhelimista poistuu selfie-näppäin.

    Sitä odotellessa, Reittu päätti tehdä lapsille suunnatun kirjan positiivisesta suhtautumisesta kehoon. Häntä ihmetytti, miten vähän aivan pienille lapsille puhutaan kehollisuudesta. Ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että kaikkien oma vartalo on paras – hyvä sellaisenaan. Aikuisille ja nuorille on tarjolla jos jonkinlaista opasta itsensä hyväksymiseen, mutta päiväkoti-ikäisille lapsille sellaisia ei ole.

    Tästä ajatuksesta syntyi Oma rakas supernapa -kuvakirja. Aihe sai muhia Reitun mielessä kuitenkin kauan, sillä aiheeseen oli vaikea tarttua. Takaraivossa kummitteli yhä oma anoreksia.

    – Aihe on hyvin henkilökohtainen, sillä sairastuin nuorena anoreksiaan. Kirjan tekeminen pelotti. Se oli kuin hyppy kylmään veteen.

    Ninka Reittu

    Kuvakirjassa seikkailevat Iso, joka on kriittinen itseään kohtaan, sekä pieni poika, joka on avoin kaikelle. Reittu sanookin tehneensä kirjan muistutukseksi aikuisille, miten omasta ja muiden ulkonäöstä kannattaisi puhua. Pienetkin vivahteet ja sävyt tarttuvat tarkkaavaisen kuulijan korviin.

    – Lapset eivät ole lähtökohtaisesti kriittisiä. Sellainen tulee aina ulkoapäin.

    Myönteisestä suhtautumisesta omaan kehoon kannattaa Reitun mukaan puhua jo aikaisessa vaiheessa. Hänellä vääristynyt suhtautuminen vartaloon alkoi jo alle kouluikäisenä. Hän oli pieni ja hoikka lapsi ja muistaa, miten siihen kiinnitettiin paljon huomiota.

    Tietenkään aikuiset eivät halunneet mitään pahaa, mutta alituiset taivastelut pienuudesta ja siroudesta jäivät kaikumaan korviin.

    – Mielestäni lasten ei tarvitsisi lainkaan pohtia sitä, miltä näyttää.

    Hennot tytöt, vahvat pojat

    Reittu hämmästelee myös sitä, miten tiukassa istuvat käsitykset tytöistä ja pojista. Yhä edelleen ajatellaan, että tyttöjen pitäisi olla pieniä ja hentoja, poikien isoja ja vahvoja.

    – Nykymaailmassa keholla ei pitäisi olla mitään merkitystä elämässä pärjäämisen ja menestyksen kannalta.

    Ninka Reittu

    Paljon on kuitenkin menty eteenpäin. Reitun lapsuudessa 80-luvulla lautanen piti syödä aina tyhjäksi. Se oli ahdistavaa, sillä hän tuli vähästä täyteen. Onneksi nykyään tiukoista säännöistä on luovuttu, eikä enää tarvitse syödä yli oman tarpeen.

    – Nykyään suhtautuminen ruokailuun on muuttunut eikä ruokapöydässä enää puhuta Biafran lapsista.

    Reitulla on kolmevuotias poika, joka on ollut mallina Supernapa-kirjojen kuvituksille. Heidän perheessään kehosta ei puhuta turhan takia. Ainoastaan silloin, kun ollaan kipeitä tai sattuu, kehokin saa huomiota.

    – Pienelle lapselle keho on vain toimintaa varten ja niin sen pitäisi olla aikuisillakin, jos on terve.

    Anoreksian varjo seurasi pitkään

    Reitun anoreksia puhkesi nuorena aikuisena. Hänellä ei ollut ongelmia painon kanssa, vaan sairaus liittyi elämän hallintaan. Ruokaa, liikuntaa ja kehoa on helppo hallinnoida, kun muu elämä on hakusessa.

    – Se oli pimeä maailma. Näin itseni tosi vääristyneenä. En ollut kokonainen ihminen vaan tunsin koostuvani palasista.

    Ninka Reitun edellinen kirja Sinä olet superrakas oli ehdolla lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.Nella Nuora / Yle

    Jossain vaiheessa maailma kirkastui ja järki palasi päähän. Silti syömishäiriön varjo seurasi pitkään. Vasta odottaessaan lasta Reittu tunsi tervehtyneensä kokonaan.

    – Silloin oli pakko nostaa kädet pystyyn, kun keho paisui ja lörtsähti ja oli aivan hallitsematon. Se oli vapauttavaa.

    Tervehtymiseen vaikutti myös se, että Reittu päätti ryhtyä tekemään kirjoja. Sitä ennen kuvataiteilijaksi opiskellut Reittu opetti yli kymmenen vuotta taidetta lapsille.

    Nykyään hän tekee omien kirjojensa lisäksi kuvituksia muille. Muun muassa suositut Prinsessa Pikkiriikki -kirjat ovat Reitun kuvittamia. Liperissä, Pohjois-Karjalassa asuvan Reitun päivään kuuluu myös 70 lampaasta huolehtiminen. Ne hoitavat tärkeää maisemointi työtä. Niiden avulla seudun luonnonsuojelualueet pysyvät kunnossa.

    Reittu viihtyy työssään ja nykyään myös kehossaan. Koettuaan anoreksian hän ei voi olla ihailematta ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä ajan sinut oman vartalonsa kanssa. Heillä ei ole mennyt energiaa vääristyneiden ajatusten pyörittelemiseen.

    – Tunnen ihmisiä, jotka ovat aina olleet tyytyväisiä kehoonsa. Suuri osa aikuisista on kuitenkin hämmästyttävän kriittisiä itseään kohtaan. Meidän on yritettävä kasvattaa uusi sukupolvi paremmaksi.

    Laaja tutkimus: Kodin täysi kirjahylly antaa lapselle elinikäistä etua

    Laaja tutkimus: Kodin täysi kirjahylly antaa lapselle elinikäistä etua


    Ihmiset eivät enää osta kirjoja. Kirjahyllyt ovat kadonneet kodeista. Näin on viime vuosina julistettu usein. Ehkä ei sittenkään. Suomen kustannusyhdistyksen mukaan painettujen kirjojen myynti on kääntynyt uudelleen nousuun. Tilastot näyttivät...

    Ihmiset eivät enää osta kirjoja. Kirjahyllyt ovat kadonneet kodeista. Näin on viime vuosina julistettu usein.

    Ehkä ei sittenkään. Suomen kustannusyhdistyksen mukaan painettujen kirjojen myynti on kääntynyt uudelleen nousuun. Tilastot näyttivät viime vuonna 2,9 prosentin kasvua.

    Tuoreen australialaistutkimuksen perusteella trendi on mitä parhain. Tutkimus antaa suorastaan synninpäästön ihmisille, jotka ostavat lisää kirjoja odottamaan sopivaa hetkeä, vaikka aivan kaikki entisetkään eivät olisi tulleet luetuiksi.

    Kirjojen määrä on ratkaiseva; iso kotikirjasto vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen jo silloin, kun hän ei osaa vielä edes lukea, kertoo Social Science Research -tiedejulkaisussa ilmestynyt Australian kansallisen yliopiston ANU:n tutkimus.

    Kirjojen katveessa on hyvä varttua

    Aiempien tutkimusten perusteella lukeminen voi muun muassa vähentää stressiä, suojella aivoja muistisairauksilta ja parantaa kykyä ymmärtää muita ihmisiä.

    ANU:n tutkijat lisäävät joukkoon kolme hyötyä, jotka ihminen saa jo siitä, että varttuu täysien kirjahyllyjen keskellä.

    Tulosten mukaan hän saa eliniäkseen keskimääräistä paremman kyvyn ymmärtää lukemaansa. Myös kyvyt hahmottaa matematiikkaa ja hallita digiasioita vahvistuvat, tutkijat sanovat.

    Tutkimuksessa hyvä luetun ymmärtäminen tarkoittaa, että ihminen pystyy sen ansiosta osallistumaan tehokkaasti yhteiskunnan toimintaan ja saavuttamaan henkilökohtaisia päämääriä.

    Vaikutus jatkuu läpi iän

    Tutkimus perustuu 160 000 aikuisen täyttämään OECD-järjestön lomakkeeseen. Tutkitut olivat 25–65-vuotiaita ja kotoisin 31 maasta. Luku-, lasku- ja digitaitojen mittaamisen lisäksi kysyttiin, kuinka paljon kirjoja heidän kotonaan oli ollut, kun he olivat 16-vuotiaita.

    Tutkimusta johtaneen Joanna Sikoran mukaan tulokset olivat kaikkialla yhteneväisiä: kodin kirjojen määrä näkyy ihmisessä läpi iän.

    Kotikirjastojen vaikutusten salaisuuksia aiotaan selvittää jatkotutkimuksilla. Vahva olettamus on, että taustalla on sama syy kuin kasvamisessa yleensäkin: lapset saavat vaikutteita vanhemmiltaan, tässä tapauksessa kirjoja arvostavilta vanhemmiltaan.

    Vanhempien koulutustausta ja varakkuus näyttävät olevan merkityksettömiä – paitsi niin, että sosiaalisesti heikossa asemassa olevien vanhempien lapsille kotikirjasto antaa erityistä etua, koska se kuroo kiinni eroa muihin.

    Kirjojen määrän voi arvioida laskematta: yhdelle hyllymetrille mahtuu noin 40 kirjaa. Tätä mittaa käytettiin ANU:n tutkimuksessa, kun ihmisiltä kysyttiin nuoruudenkodin kirjamäärää.Arto Loukasmäki / YleKoulutus ja ammatti eivät heiluttele tuloksia

    Kirjoja suosivassa kodissa kasvaneella on peruskoulun yläastetta aloittaessaan samantasoinen lukutaito kuin sellaisella yliopistosta valmistuvalla, jonka kotona kirjoja on ollut vain vähän, tutkimus kertoo. Etu pysyy myös aikuisena, vaikka ihminen ei silloin olisikaan mikään lukutoukka.

    Tuloksia ei heilutellut koulutustausta tai se, mitä kukin teki työkseen. Myöskään sukupuolella ei havaittu vaikutusta.

    Sikora kertoo tutkijaryhmänsä yllättyneen etenkin siitä, että vaikka kirjoille altistumisen vaikutus oli suurin lukutaidossa, se näkyi myös digi- ja matemaattisissa taidoissa.

    Jakolinja, jonka mukaan jotkut ovat numeroihmisiä ja toiset kirjainihmisiä, ei näiden tulosten perusteella pidäkään paikkaansa, Sikora tuumii.

    Kirjaimet ja numerot sopivatkin yhteen.Tiia Hemminki / YleVirolaiset ykkösinä, turkkilaiset pitävät perää

    Kun kodin kirjaston kokoa vastaajan teini-iässä kysyttiin 31 maan asukkailta, mitalisijat menivät Viroon, Norjaan ja Tšekkiin.

    Kärkimaita olivat myös Tanska, Venäjä ja Saksa. Keskiarvon alle jäivät muun muassa Yhdysvallat, Japani, Singapore ja pohjimmaisena Turkki. Suomi ei ollut kyselyssä mukana.

    Virolaisperheen hyllyssä oli ollut keskimäärin 218 kirjaa. Kaikkien maiden keskiarvo oli 115. Tutkimuksen mukaan määrä, joka alkaa kallistaa viisaria plussan puolelle, on 80 kirjaa.

    Turkissa keskimääräinen kotikirjasto oli ollut vain 27 teoksen kokoinen. 60 prosentilla oli ollut enintään viisi kirjaa.

    350 kirjaa riittää parhaaseen tulokseen

    Muhkeimpien kotikirjastojen määrässä Norja päihitti niukasti Viron. 14 prosenttia norjalaisvastaajista kertoi kotonaan olleen yli 500 kirjaa.

    Kymmeneen prosenttiin tai himpun yli pääsivät lisäksi vain Tanska ja Tšekki. Turkissa tämä prosenttiluku oli nolla.

    Suurimmilla kirjastoilla ei kuitenkaan näytä olevan erityistä lisävaikutusta. Ihannekirjaston kooksi osoittautui noin 350 teosta. Sen jälkeen vaikutus tasaantui.

    Aiemman yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan jo 20 teoksen kotikirjastolla on havaittava vaikutus myöhempiin opintoihin ja niiden myötä tuloihin. Kunnon kokoisen kirjaston merkitys todettiin kaksinkertaiseksi verrattuna esimerkiksi isän koulutustasoon, olipa maa Yhdysvallat tai Kiina.

    Kirjat ovat edullinen ja tuottoisa sijoitus tulevaisuuteen, sanoi Nevadan yliopiston apulaisprofessori Mariah Evans tuolloin, vuonna 2010. Nevadan yliopisto ja ANU ovat olleet mukana toistensa tutkimuksissa.

    Yleisten kirjastojen merkitystä tutkimuksissa ei selvitetty, mutta voisi olettaa, että myös lainakirjoilla kotihyllyssä olisi merkitystä. Suomalaiset ovat yhteisiin kirjastoihin hyvin tyytyväisiä, kertoi viime kuussa julkaistu tutkimus.

    Surinaa, pörinää ja raskastakin raskaampia soundeja – Blowup-festivaali avasi jälleen ovia doomin ja psykedelian maailmoihin

    Surinaa, pörinää ja raskastakin raskaampia soundeja – Blowup-festivaali avasi jälleen ovia doomin ja psykedelian maailmoihin


    Dark Buddha Risingin Vesa Ajomo ja Marko Neuman. Jo vuosikymmenen suomalaisessa äärimetallissa vaikuttanut Dark Buddha Rising julkaisi äskettäin EP:n, jolla on kaksi pitkää kappaletta, Mahathgata I ja Mahathgata II. – Okkultismi voi tuoda...

    Dark Buddha Risingin Vesa Ajomo ja Marko Neuman. Jo vuosikymmenen suomalaisessa äärimetallissa vaikuttanut Dark Buddha Rising julkaisi äskettäin EP:n, jolla on kaksi pitkää kappaletta, Mahathgata I ja Mahathgata II. – Okkultismi voi tuoda elämään perspektiiviä: jos menee tarpeeksi kauas, voi nähdä kokonaisuuden. Ja kokonaisuuden voi nähdä myös, jos menee tarpeeksi lähelle, Vesa Ajomo toteaa. – Meidän musiikkimme kuvastaa ehkä enemmänkin kuoleman jälkeistä valaistumista: sellaista valaistumista, jossa se valo on hyvin valkoista, Ajomo jatkaa.Jussi Mankkinen / YleLukuisista marginaalisemmista bändeistä tunnettu Marko Neuman siirtyi Dark Buddha Risingin vokalistiksi vuonna 2015. – Vokaaleilla on nykyään Dark Buddha Risingin musiikissa aika isokin merkitys. Laulu on yhtyeessä tietynlainen riivattu uudestaannousemus ja vahvuus. Jos instumentit ovat musiikin muskeli ja sielu, niin minä olen siinä välissä oleva rikkinäinen sydän, joka sylkee verta hengen päälle, Neuman pohtii.Jussi Mankkinen / YleDark Buddha Risingilla on kuulijakuntaa etenkin keskisessä Euroopassa. – Kysyntä tällaiselle musiikille on loppujen lopuksi melko vakio – se ei siitä ole juuri noussut tai laskenut mihinkään suuntaan. Muualla Euroopassa on tietenkin enemmän ihmisiä, jotka pystyvät samastumaan tällaiseen taiteeseen, jota me teemme, Vesa Ajomo sanoo. Kuvassa Jussi Saarivuori.Jussi Mankkinen / YleBlow Up That Gramophone -tuotantotoimiston promoottorin Esa Valkeajärven mukaan Blowup-tapahtumassa on kyse etenkin yhteisöllisyydestä. – Ryhdyin tuomaan tällaisia artisteja Suomeen, koska tällä saralla ei oikeastaan ollut minkäänlaista tarjontaa. Tilanne on nyt muuttunut, ja se on tällaisen musiikin suhteen Suomessa hyvä, Valkeajärvi sanoo. Blowup-tapahtumaa on toisinaan kutsuttu Suomen Roadburniksi, ja hollantilaisfestivaalilla on vieraillut myös tiuhaan kotimaisia yhtyeitä Atomikylää ja Oranssi Pazuzua myöten. – Roadburn on hieno festivaali ja olen käynyt siellä useana vuonna. Onhan se tavallaan Blowupin esikuva, mutta emme me ole mitenkään halunneet sitä lähteä apinoimaan. Roadburn on kuitenkin maailman paras festivaali ja jokaisen kannattaisi käydä siellä ainakin kerran.Jussi Mankkinen / YleVenäjäläis-ukrainalainen Kauan-yhtye esiintymässä. Yhtyeen musiikki on sekoitus doomia, neoklassista ja ambientia. Sanoitukset se tekee suomeksi.Jussi Mankkinen / YleMark Lamb, Lori S., ja Joey Osbourne Acid King -yhtyeestä. Blowupin yksi pääesiintyjistä, sanfranciscolainen psykedeelinen doom- ja stoner-metalliyhtye Acid King kuuluu genren ehdottomiin pioneereihin. Lori S.:n luotsaaman trion tuoreimman levyn julkaisijana on toiminut kotimainen, vaihtoehtometalliin keskittyvä Svart Records, ja yhtye on kiertänyt ahkerasti Eurooppaa. Nimi Acid King viittaa Ricky Kassoon, joka murhasi ystävänsä Gary Lauwersin vuonna 1984. Murhasta kohistiin aikoinaan paljon, koska siihen liittyi LSD:n käyttöä ja viitteitä satanismiin. – Ricky Kasso on tällä hetkellä varsin ajankohtainen persoona, koska kirjailija Jesse Pollack teki hänestä äskettäin kirjan, jonka nimi on The Acid King. En ole kiinnittänyt Rickyyn juurikaan huomiota viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta nyt hän on tullut takaisin, Lori S. kertoo. Hän on itse kokeillut LSD:tä yhden ainoan kerran joskus nuorempana: – Kokemukseen liittyi paljon, paljon naurua ja valvomista.Jussi Mankkinen / YleAcid Kingin musiikkia luokitellaan toisiaan myös occult rockiksi. – Olen kylläkin kiinnostunut okkultismista ja olen lukenut siihen liittyvää kirjallisuutta, mutten harjoita sitä millään tavalla, laulaja-kitaristi Lori S. toteaa. Acid King perustettiin vuonna 1993 San Franciscossa, mutta yllättäen luovasta ilmapiiristään tunnetulla kaupungilla ei Lori S.:n mukaan ole ollut Acid Kingin musiikille mitään vaikutusta. – San Franciscon merkitys musiikillemme on täysi nolla.Jussi Mankkinen / YleBlowup houkuttelee vuosi vuodelta enemmän ulkomaalaisia vieraita. Tanskalaiset Tori Nielsen ja Eva Hauerslev kehuvat tapahtumaa: – Tunnelma täällä on kiva, rento ja rauhallinen. Ihmiset ovat mukavia ja heitä on helppo lähestyä. Lisäksi on mielenkiintoista, että tällainen tapahtuma järjestetään kultturikeskuksessa. Tavallisesti tällaista musiikkia soitetaan ihan toisenlaisissa paikoissa, Hauerslev sanoo. – Tanskan vaihtoehtometalliskene on melko samanlainen kuin Suomessa, tosin olemme ehkä kallistuneet enemmän black ja death metalliin. Mutta löytyy meiltäkin yhtä lailla sludgea ja doomia, Nielsen toteaa. Hauerslev ja Nielsen haluavat suositella suomalaisille paria tuoretta tanskalaisbändiä: Konvent on neljän nuoren naisen muodostama doom-yhtye, Sunken taas soittaa atmospheric black metallia.Jussi Mankkinen / YleDark Side of Zenin eli Tuomas Valtasen taideteoksista huokuu okkultismi. Niitä on ollut esillä useissa vaihtoehtometallitapahtumissa.Jussi Mankkinen / YleThe Other Recordsin myyntipöytä. Netissä toimiva levykauppa on erikoistunut kaikenlaiseen undergroundimpaan ja harvinaisempaan musiikkiin. Esimerkiksi Brighter Death Now on ruotsalainen industriaaliprojekti.Jussi Mankkinen / YleKun häijyyn keitokseen pistetään Motörheadia ja black metallia ja kokonaisuus kiillotetaan hardcore-punkilla, saadaan aikaan varsin tinkimätöntä musiikkia tekevä norjalaisorkesteri Okkultokrati. – Olemme ottaneet vaikutteita Stoogesilta, Emperorilta, Motörheadilta ja Darkthronelta, eli hyvästä kamasta. Tämä tällainen on kaoottista musiikkia kaoottisille ajoille, yhtyeen laulaja Black Qvisling toteaa.Jussi Mankkinen / Yle– Meidän musiikkiamme kuuntelevat kaikenlaiset friikit ja luuserit, sellaiset ihmiset joilla on ulkopuolisuuden tunnetta, ja jotka ovat yhteiskunnan laitamilla, Okkultokratin Black Qvisling pohtii. – Tässä terveisiä suomalaisille faneillemme: keep raising hell!Jussi Mankkinen / YleBlowup-festivaalilla on ollut esillä myös tunnelmaan ja musiikkiin sopivaa taidetta. Promoottori Esa Valkejärven tavoitteena on tuoda tapahtumaan yhä enemmän koettavaa. – Haluaisin että tällä festivaalilla olisi sekä kuvataidetta, musiikkia että leffoja, mutta tietenkin sillä periaatteella, että tietynlainen punainen lanka olisi löydettävissä, Valkeajärvi toteaa. Esimerkiksi tänä vuonna festivaalilla nähtiin Mathieu Kassowitsin La Heine -elokuva (1995) rap-artisti Noah Kinin livesäestyksellä. Kuvassa Juha Arvid Helmisen valokuvataidetta.Jussi Mankkinen / Yle
    Vietä syysloma lähellä – Se on kätevää ja helpottaa ilmastotuskaa

    Vietä syysloma lähellä – Se on kätevää ja helpottaa ilmastotuskaa


    Senni Tuomi pystyttää työpajaa Espoon modernin taiteen Emma-museoon. Se on osa syyslomaviikon ohjelmaa, jonka toteuttavat Aalto yliopiston kuvataidekasvatuksen opiskelijat. – Minun työpajassani tutkitaan Emman ihmeotuksia valojen ja varjojen...

    Senni Tuomi pystyttää työpajaa Espoon modernin taiteen Emma-museoon. Se on osa syyslomaviikon ohjelmaa, jonka toteuttavat Aalto yliopiston kuvataidekasvatuksen opiskelijat.

    – Minun työpajassani tutkitaan Emman ihmeotuksia valojen ja varjojen kautta. Lopuksi tehdään omat otukset täällä pajassa.

    Aalto yliopiston kuvataidekasvatuksen opiskelija Senni Tuomi näyttää, miten varjoteatteri syntyy.Jari Kovalainen / Yle

    Tuomen ihmeotusten paja aukeaa vasta torstaina, mutta paikalle osuneet Sysimetsän ja Jaatisen perheet pääsevät testaamaan sitä etujoukossa. Äideistä on kätevää, että lapsille on tekemistä lähiympäristössä, sillä lapsiluvun kasvettua molemmissa perheissä on vähennetty ulkomaan matkailua.

    – Tällä hetkellä matkustamme paljon minun ja mieheni vanhempien mökeille Länsi-Suomen saaristoon. Sinne on helppo mennä ja paikka on tuttu, joten lapset nukkuvat hyvin. Se on oikeasti lomaa kaikille, Kukka-Maaria Sysimetsä sanoo.

    Tässä valmiit taideteokset! Vasemmalla Kukka-Maaria Sysimetsä, Ilona, Eemeli ja Valtteri. Oikealla Nora Jaatinen, Elias ja Matias.Jari Kovalainen / Yle

    Yle kertoi perjantaina, että lämmin kesä lisäsi kotimaan matkojen määrää. Tilastokeskuksen mukaan touko-elokuussa tehtiin yli kolme miljoonaa maksullisen yöpymisen sisältävää kotimaan matkaa. Kasvua oli viisi prosenttia verrattuna vastaavaan ajanjaksoon vuonna 2017.

    Lähimatkailu on hyvä vaihtoehto niille, joita ilmastonmuutos huolestuttaa, ja toisaalta kätevää myös lapsiperheille. Pitkät lennot voivat olla raskaita lapsille, ja koneen laskeutuminen voi tuntua ikävältä pikku-korvissa.

    Seitsenkuinen Ilona-vauva seuraa tarkasti tapahtumia äitinsä Kukka-Maaria Sysimetsän sylistä. Kaksivuotias Eemeli pärjää jo melkein omillaan.Jari Kovalainen / YleHistorian havinaa ja kauhuja Turun linnassa

    Myös Turun linnan historiallisessa ympäristössä riittää jännittävää tekemistä syyslomaviikolla. Pikku-ritarikierroksia suositellaan neljä vuotta täyttäneille, mutta kaikki halukkaat pääsevät mukaan vanhempia myöten.

    – Pikku-ritarikierroksille tulee usein aikuisia ja isovanhempiakin, jotka haluavat myös olla ritarikaavuissa, kertoo Turun linnan museoassistentti Antti Solin.

    Turun linnan museoassistentti Antti Solin.Paula Collin / Yle

    Historian kauheuksia -kierroksella on kuitenkin 11 vuoden ikäraja. Tämä teema on tullut ohjelmistoon yleisön pyynnöstä. Mitä aikuiset edellä, sitä lapset perässä.

    – Kun me järjestämme aikuisille kauhukierroksia, lapsetkin haluavat sellaisille. Aikuisten kauhukierros on oikeasti hurja ja pelottava, joten teimme lasten version siitä. Se on sopivalla tavalla viihdyttävä ja karmiva kierros 4–6-luokkalaisille ja yläkouluikäisille, Solin sanoo.

    Matkusta ekologisesti junalla

    Jos haluaa matkustaa Turkuun kokemaan historian kauhuja mahdollisimman ekologisesti, kannattaa valita juna.

    – Vihreällä sähköllä kulkevalla junalla ei laskennallisesti ole hiilidioksidipäästöjä, sanoo Suomen ympäristökeskuksen kulutuksen ja tuotannon keskuksen kehittämispäällikkö Ari Nissinen.

    Hän on laatinut Ylelle laskelman, jonka mukaan esimerkiksi Helsingistä Turkuun bussilla matkustava kerryttää hiilidioksidipäästöjä 18 kiloa. Laskelman oletusarvot ovat jutun lopussa.

    Henkilöautolla päästöjä kertyy 52 kiloa, mutta päästöt vähenevät 14 kiloon, kun autossa on neljä ihmistä yhden sijaan.

    Henkilöauto on siis parempi vaihtoehto kuin bussi, kunhan autossa on riittävästi matkustajia.

    Lähde: Suomen ympäristökeskus, Ari NissinenYle Uutisgrafiikka

    Myös Nora Jaatisen perhe on tehnyt viime aikoina autoreissuja. Lapset, rattaat ja muut pakaasit on helppo pakata autoon, jolla ajetaan suoraan kotiovelta määränpäähän.

    – Nyt lentomatkustamista on karsittu pääasiallisesti lasten takia, mutta toki sillä on merkitystä, että hiilijalanjälkeä muodostuu vähemmän, Jaatinen pohtii.

    Kolmevuotias Matias saa liimauksessa apua museolehtori Maria Vähäsarjalta (vas.) ja äidiltään Nora Jaatiselta (oik.). Myös puolitoistavuotias Elias pöydän päädyssä osallistuu askarteluun Espoon Emma-museossa.Jari Kovalainen / YleLaskettelua Levillä – millaisilla päästöillä?

    Tänä vuonna syyslomaa voi viettää myös Levillä lasketellen, sillä rinne on jo avattu. Tänä vuonna se tehtiin ennätyksellisen varhain viime talvelta säästetyn lumen avulla.

    Levin eturinteen puolivälin korkeudelta voi laskea lumista kaistaa, joka on noin neljänkymmenen metrin levyinen ja puolen metrin paksuinen.

    Erityisesti pitkällä matkalla, esimerkiksi Helsingistä Leville, kannattaa miettiä liikenteen päästöjä.

    Ari Nissisen laskelman mukaan junan ja bussin yhdistelmä kuormittaa ympäristöä vähiten. Junalla Helsingistä Rovaniemelle ja sieltä bussilla Leville matkustava aiheuttaa 18 kiloa päästöjä.

    Jos matkan Helsingistä Kittilään taittaa bussilla ja sieltä loppumatkan taksilla Leville, päästöjä syntyy 115 kiloa.

    Kun taas henkilöautolla lähtee matkaan neljä ihmistä, jokainen kerryttää hiilidioksidipäästöjä 84 kiloa. Yksin autoileva puolestaan aiheuttaa 306 kiloa päästöjä.

    Lähde: Suomen ympäristökeskus, Ari NissinenYle Uutisgrafiikka

    Hieman yllättävää on se, että jopa lentäminen Leville on ilmaston kannalta parempi vaihtoehto kuin yksin ajaminen.

    Lentomatka Helsinki-Vantaalta Kittilään aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä 216 kiloa henkilöä kohden. Luku sisältää siirtymiset taksilla Helsingistä Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja Kittilän kentältä Leville. Tuloksena on 90 kiloa vähemmän päästöjä kuin yksin autoillessa syntyy.

    Joka tapauksessa lasketteluloma Levillä kuormittaa ympäristöä vähemmän kuin loma Alpeilla.

    Esimerkiksi lennot Itävallan Innsbruckiin ja sieltä taksimatkat Hintertuxiin aiheuttavat 376 kilon hiilidioksidipäästöt.

    Lähde: Suomen ympäristökeskus, Ari Nissinen.Yle Uutisgrafiikka

    Nissinen käytti laskelmassaan lähteinä autovertaamo.trafi.fi- ja ilmastodieetti.fi-sivustoja sekä Finnairin päästölaskuria. Laskelmissa ei ole huomioitu sitä, että yläilmakehässä syntyvät reaktiot voivat vahvistaa kasvihuoneilmiötä kertoimella 2–2,4. Polttoaineiden valmistuksen päästöksi oletettiin 20 % suorista päästöistä. Automatkalla neljän henkilön kohdalla polttoaineen kulutuksen oletettiin kasvavan 10 %. Laskelmissa käytettiin henkilöautoa, jonka CO2-päästöt ovat 130 g / km ja taksina isoa farmarimallia. Laskelmissa ei ole huomioitu kulkuneuvojen, -väylien ja asemien valmistusta.

    Sormusten herran ohjaajan uusi dokumentti näyttää ensimmäisen maailmansodan mykkäfilmit väreissä ja antaa sotilaille äänen – video


    Sadan vuoden takaista ensimmäistä maailmansotaa voi nyt muistella värielokuvan äärellä. Palkitun elokuvaohjaajan Peter Jacksonin uudessa dokumentissa sotakuvat saavat paitsi värit, myös kolmiulotteisen ilmiasun. Jacksonin ohjaama dokumentti on...

    Sadan vuoden takaista ensimmäistä maailmansotaa voi nyt muistella värielokuvan äärellä. Palkitun elokuvaohjaajan Peter Jacksonin uudessa dokumentissa sotakuvat saavat paitsi värit, myös kolmiulotteisen ilmiasun.

    Jacksonin ohjaama dokumentti on nimeltään They Shall Not Grow Old eli suomeksi He eivät vanhene. Jackson on käynyt läpi tuntikausia arkistokuvaa ja liittänyt siihen sotaveteraanien haastatteluja. Niitä löytyi Britannian sotamuseon ja yleisradioyhtiö BBC:n arkistoista 600 tuntia.

    Vain sotilaat äänessä

    Aitojen haastattelujen lisäksi dokumentissa kuullaan näyttelijöiden lukemina sotilaiden lausumia, joita huuliltalukijat ovat poimineet arkistokuvista.

    – Päätin antaa vain sodassa taistelleiden puhua. Ei historioitsijoita, ei kertojaa, ei mitään mutta, Jackson perusteli ratkaisuaan uutistoimisto Reutersille.

    Projekti lähti käyntiin neljä vuotta sitten, kun sotamuseon johtaja Diane Lees ehdotti Jacksonille yhteistyötä. Jackson kertoo olleensa ensin ymmällään.

    – He halusivat, että käytän arkistomateriaalia yllättävällä tavalla. Olen nähnyt paljon dokumentteja ensimmäisestä maailmansodasta, eikä tällaista ollut ennen tehty, Jackson sanoo uutistoimisto AFP:lle.

    Ensi-iltansa runsaan puolentoista tunnin mittainen dokumentti saa tiistaina Lontoon elokuvafestivaaleilla. Brittiläisen ITV-tv-kanavan mukaan dokumenttia näytetään myös muun muassa Britannian kouluissa.

    Uusiseelantilainen Jackson tunnetaan parhaiten Taru sormusten herrasta -trilogian ohjaajana.

    Uutuuskirja osoittaa: Juha

    Uutuuskirja osoittaa: Juha "Junnu" Vainion ansiosta suomalainen iskelmä nousi aivan uudelle tasolle


    Tästä on kyseJuha Vainio kirjoitti sanat noin 2 500 lauluun.Vexi Salmen mukaan Vainio alkoi kirjoittaa laulujen tekstejä kaupunkilaisuudesta.Juha Vainion elämästä ilmestyi 10.10.2018 uusi elämäkerta.Tarinan mukaan 1960-luvun alussa “nobody”...

    Tästä on kyseJuha Vainio kirjoitti sanat noin 2 500 lauluun.Vexi Salmen mukaan Vainio alkoi kirjoittaa laulujen tekstejä kaupunkilaisuudesta.Juha Vainion elämästä ilmestyi 10.10.2018 uusi elämäkerta.

    Tarinan mukaan 1960-luvun alussa “nobody” Kotkasta marssi Spede Pasasen toimistoon, jossa Speden lisäksi olivat myös Jukka Virtanen ja Ere Kokkonen. Sisään kävellyt mies sanoi: ”Minun nimeni on Juha Vainio ja olen Kotkasta. Tarkoitukseni on tulla elämässäni kuuluisaksi ja uskon, että te hyvät herrat voitte siinä varmaan auttaa!”

    Kun mieheltä kysyttiin, että mitä olet tehnyt, oli vastauksena että sanoituksia ja laulellut Kotkassa.

    Näin kertoo viihteen monitoimimies Päiviö Pyysalo tietokirjailija Petri Pietiläisen ja valokuvaaja Juha Metson tuoreessa Juha Vainiosta kertovassa elämäkerrassa.

    – En tiedä, tuliko heti yhteistyökuvioita, mutta pikku hiljaa Junnu sai jalkaa ovenrakoon. Kohtahan se teki täysipäiväisesti hommia. Pääsi siinä toimistossa heti viihteen sisäpiiriin, muistelee Päiviö Pyysalo.

    Juha "Watt" Vainio eli JunnuKalle Kultala / YLEKotkan poika

    Juha Vainio syntyi Kotkassa 10.5.1938. Vaikka hän ehti elämänsa aikana asua myös Helsingissä, Espoossa ja Sveitsissä, oli Kotka hänelle aina rakkain. Merenranta ja kotkalaisuus kuuluvat lukuisissa Vainion lauluissa – jos ei suoraan niin ainakin viittauksin.

    Juha Vainion elämästä kertovassa elämäkerrassa Junnu Vainio – sellaista elämä on sanoittaja Vexi Salmi kertoo esimerkiksi Pepe Willbergin Jormas-yhtyeen vuonna 1967 levyttämästä Rööperiin-kappaleesta. Laulun sanat kertovat Helsingin kaupunginosasta Rööperistä eli Punavuoresta, mutta todellisuudesta se on Vexi Salmen mukaan tarina Kotkasta.

    – Tuohon aikaan Rööperissä ei myyty makkaraa kojusta, vaan siellä oli oikeat grillikioskit. Vexi muistuttaa, että kappaleessa käytetään sellaisia sanaleikkejä, joita Helsingissä ei koskaan ole käytetty. Junnu kuvaa siinä Kotkaa, kerrotaan teoksen sivuilla.

    Vexi Salmen mukaan Juha Vainio oli ensimmäinen sanoittaja, joka teksteissään käsitteli kaupunkilaiselämää. Siinä mielessä hän astui seuraavalle sukupolvelle verrattuna esimerkiksi Reino Helismaahan, jonka sanoitukset kuvaavat tukkilaisromantiikkaa, savotta-aikoja ja maaseutua.

    Vexi Salmi korostaa, että Juha Vainio toi esille oman polvensa yhteiskunnallisen muutoksen alkaen siitä, kun väki siirtyi maaseudulta kaupunkeihin.

    – Junnu kirjoitti paljon nuorista ihmisistä. Silloin hän muistelee omaa nuoruuttaan Kotkassa, vaikka ei mainitsekaan paikkaa. Jokainen kuulija voi sitten tämän takia kuvitella paikan omaksi nuoruudenmaailmakseen, kertoo Vexi Salmi teoksessa Junnu Vainio - sellaista elämä on.

    Juha Vainion lukuisat laulut soivat radioissa ja yhteislauluissa tänäkin päivänä.Håkan Sandblom/YleJuha Vainion mystiikka

    Mikä on Junnun laulujen salaisuus ja mitä hän merkitsee suomalaisille? Tätä yrittivät selvittää tietokirjailija Petri Pietiläinen ja valokuvaaja Juha Metso ryhtyessään työstämään uutta elämäkertaa Juha Vainiosta. Muistoja ja tarinoita kirjaan ovat kertoneet artistit, ystävät ja perheenjäsenet.

    – Tarinoista alkoikin vähitellen löytyä erilaisia salaisuuksia, osin outoja ja mielenkiintoisia, muistelevat tekijät.

    Kirjan tekovaiheessa 25 haastateltavan joukko kasvoi kymmenillä, kun kävi selväksi, että edellinen vuonna 1998 ilmestynyt Reijo Ikävalkon kirjoittama Junnu – täyttä elämää – Kotkan poikii ilman siipii oli siloteltu ja sensuroitu.

    Haastattelujen lisäksi kaksikko kaiveli myös arkistoja ja lehtileikkeitä sekä perhealbumeja. Niiden lisäksi kuvia löytyi myös kansalliskirjastosta. Näin kirjasta tuli oikeastaan kaksi kirjaa yksissä kansissa.

    – Toinen on elämäkerta ja toinen kertoo mitä on tapahtunut tänä vuonna, kun vietetään Juha Vainion 80-vuotisjuhlaa ja miksi Juha Vainio vielä elää niin vahvasti suomalaisten mielessä ja musiikissa, sanoo Pietiläinen.

    Junnu Vainio Värivalot ja liukas lattia -ohjelmassa 26.11.1988.Antero Tenhunen/YleKunnianhimoinen ja ujo

    Monet Juha Vainion laulamista lauluista ovat nousseet ikivihreiden joukkoon: Vanhojapoikia viiksekkäitä, Albatrossi, Käyn ahon laitaa, Matkalla pohjoiseen ja niin edelleen. Vainion muille tekemistä sanoituksista on syntynyt suuria hittejä, kuten vaikka Fredin esittämä Kolmatta linjaa takaisin, Kari Tapion esittämä Viisitoista kesää tai Katri Helenan esittämä Joulumaa.

    Teoksen Juha Vainiosta kirjoittanut Petri Pietiläinen kertoo, millainen kuva Juha Vainiosta hänelle piirtyi kirjaa kirjoittaessa.

    – Junnu oli äärimmäisen kunnianhimoinen. Hän halusi tulla kuuluisaksi ja yritti kaikenlaisilla tempuilla ja erikoisuuksilla hätkähdyttää ihmisiä, vaikka olikin varsin ujo ihminen selvin päin.

    Juha Vainio on itsekin sanonut, että hänessä on monta eri puolta. Petri Pietiläinen on löytänyt ne myös kirjan työstämisen aikana.

    – Juha Vainiossa oli kaikki se kaunis ja ihana, mitä ihmisessä voi olla, mutta myös paha, ilkeys, kaksinaismoralismi ja täydellinen tekopyhyys. Ei siis ihme, että Junnun lauluissa lauletaan rakkaudesta, nostalgiasta, pornosta ja vaikka mistä.

    Juha Vainio korjaamassa venettä 1970-luvun alkupuolella.Kalle KultalaTuhansia tekstejä

    Juha Vainio ei koskaan ehtinyt tavata legendaariseksi sanoittajaksi kohonnutta Reino Helismaata (1913–1965). Esikuvanaan Vainio kuitenkin Helismaata pitää. Samoin Sauvo Puhtilaa eli Saukkia (1928–2014).

    Yhdessä Jaakko Salon ja Toivo Kärjen kanssa hän opetteli sanoittamista. Kun Saukki 1960-luvun alussa siirtyi töihin Yleisradioon, tuli Juha Vainiosta Saukin työn jatkaja.

    Jaakko Salo oli elämäkerran mukaan ihmeissään siitä, että sai Saukin ”valmiin jäljen” tilalle aloittelevan riimittelijän. Vainio kuitenkin kunnioitti Salon ammattitaitoa niin, että antoi tämän viimeistellä tekstejään. Elämänsä aikana Juha Vainio ehti tehdä noin 2 500 tekstiä.

    Alkoholi ja Vainio

    Kirjassa ei peitellä sitä, että kuningas alkoholi virtasi tiettynä aikakautena Juha Vainion elämässä. Ryyppääminen vaikutti luonnollisesti myös työntekoon.

    Elämäkerrassa viihdetaiteilija Danny muistelee noita aikoja: "Monesti studiossa odotettiin turhaan sovittuja tekstejä saapuvaksi. Hyvät ystävät tulivat avuksi, eivätkä tekstintekijän maine ja työtehtävät menneet karille. Jaakko Salo tunsi Juhan tyylin ja ajatukset. Salon tekstit olivat niin lähellä Juhan laatutasoa, ettei niistä erota, mitkä teksteistä ovat Juhan ja mitkä Jaakon tekemiä."

    Yksi rajuimmista kirjan kuvista näyttää, miten Juha Vainio juo viinaa lasten retkellä Suomenlinnassa.

    – Ajat olivat silloin toiset. Nykyään tuosta vietäisiin käsiraudoissa poliisiputkaan, toteaa Metso.

    Samaa mieltä on myös Petri Pietiläinen.

    – Ajat ovat muuttuneet. Silloin lähdettiin Neuvostoliittoon myymään ja ostamaan ja kaikki olivat presidenttiä myöten kännissä.

    Perhe-elämää

    Juha Vainio ja Taina Vainio ehtivät olla yhdessä 30 vuotta, josta naimisissa he olivat 20 vuotta. Liittoon syntyi neljä lasta. Ero tuli vuonna 1979. Taina Vainio kertoo vaikeista vuosista Juhan kanssa, pahoinpitelyistä ja riidoista. Toisaalta Taina Vainio kertoo myös, että he viettivät ihan tavallista perhe-elämää.

    – Hoidin lapset ja kodin ja kuskasin Juhaa keikoille. Kävimme mökillä ja sienimetsässä ja pidimme lastenjuhlia. Eihän Juha siinä vaiheessa vielä ollut kuuluisa, muistelee Taina Vainio.

    Kun alkoholi tuli kuvioihin, niin elämäkin muuttui.

    – Kellarikrouvi oli Juhan turvasatama. Minä vein lapset puistotädille ja sitten Juhan Kellarikrouviin. Siellä hän istui Pentti Saarikosken ja Arvo Salon kanssa ryyppäämässä. Juha hakeutui aina samanhenkisten ihmisten seuraan, sanoo Taina Vainio.

    Petri Pietiläisen ja Juha Metson teos Juha Vainiosta ilmestyi 10.10.2018Kirsi Lönnblad / YleElokuva tai dokumentti

    Uutta elämäkertaa tehdessään Petri Pietiläinen ja Juha Metso ottivat talteen myös liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Ajatuksena on, että siitä voisi tehdä kuunnelman ja elokuvan tai dokumentin. Elokuvan käsikirjoittaa Petri Pietiläinen ja ohjaa Juha Metso.

    – Elokuva ja kuunnelma valmistuvat ensi vuonna, mutta emme tiedä vielä kanavaa, joka sen julkaisee. Myös elokuvan muoto on vielä harkinnassa, kertoo Metso.

    Metso on kuvannut Juha Vainiota ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä, kun hän oli Etelä-Suomi-lehdessä kesäpoikana. Lisäksi kuvia on kertynyt kesäpoika-aikojen jälkeen.

    – Junnu ei ollut habitukseltaan mikään rokkitähti, ja hän pelkäsi esiintymistä, muistelee Metso kuvauskohdettaan.

    Kirjan kannessa oleva kuva Juha Vainiosta on Vainion viimeiseltä keikalta.

    – Kuva on otettu Kotkassa hänen kiertueensa viimeiseltä keikalta. Seuraavana aamuna oli lento Sveitsiin ja kahden viikon kuluttua siitä Juha Vainio kuoli, muistelee Metso.

    Katso Ylen Elävästä arkistosta, kun Juha Vainio esittää kappaleen Juhannustanssit.

    Kun perheeseen syntyi erityislapsi, Kim Simonsson tajusi olevansa itsekeskeinen

    Kun perheeseen syntyi erityislapsi, Kim Simonsson tajusi olevansa itsekeskeinen


    Kaksi vuotta sitten Kim Simonsson meni rikki. Hän sai kaksoset, tytön ja pojan, joista jälkimmäinen osoittautui synnytyksen jälkeen erityislapseksi. Pojalla todettiin downin syndrooma. Simonsson meni paniikkiin, ja voimat lähtivät. Tuntui, että...

    Kaksi vuotta sitten Kim Simonsson meni rikki.

    Hän sai kaksoset, tytön ja pojan, joista jälkimmäinen osoittautui synnytyksen jälkeen erityislapseksi.

    Pojalla todettiin downin syndrooma.

    Simonsson meni paniikkiin, ja voimat lähtivät.

    Tuntui, että koko elämä oli pilalla.

    – Se oli hyvin itsekeskeistä ajattelua. Olin täysin tietämätön tällaisista asioista, Simonsson sanoo.

    Hän oli rakentanut mielessään ruusuisen kuvan tulevaisuudesta lasten kanssa, ja nyt pilvilinna hajosi.

    Pariskunta oli yrittänyt saada lapsia jo muutaman vuoden ajan. Kaksoset syntyivät keskosina.

    Olo alkoi helpottaa vasta, kun Simonsson tutustui poikaansa pitämällä tätä sylissä. Sitä kutsutaan kenguruhoidoksi.

    Simonsson tuli isäksi hieman yli 40-vuotiaana. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän vaikuttaa tyytyväiseltä mieheltä.

    Kuulostaa kliseeltä, mutta taiteilija myöntää kasvaneensa aikuiseksi vasta lasten syntymän jälkeen.

    Kim Simonsson asuu Fiskarsissa.Nella Nuora / Yle

    Elämä on jo monin tavoin helpompaa lasten kanssa, sillä ne ovat alkaneet nukkua paremmin ja samassa rytmissä.

    Vaikka tulevaisuus näyttää valoisammalta, taiteilija miettii yhä toisinaan, miten poika pärjää isona kovassa maailmassa.

    - Hän on mahtava tyyppi ja tuo niin paljon rikkautta elämäämme, Simonsson toteaa.

    Amerikkalaislehdestä potkua uralle

    Fiskarsin pääraitti on lokakuussa lähes tyhjä. Turistit ovat kaikonneet.

    Ateljeessaan Simonsson lakaisee lattialta kuivunutta savea löysissä verkkareissa ja t-paidassa.

    Taiteilijoista ja käsityöläisistä tunnetulle paikkakunnalle kuvanveistäjä ja tämän puoliso muuttivat kuusi vuotta sitten. Sitä ennen pari asui idyllisessä taiteilijaresidenssissä Tammisaaressa, ja kun kolme vuotta kestänyt määräaikainen työskentelyapuraha päättyi, pari totesi, ettei heistä tule enää millään kaupunkilaisia.

    Vuokralle löytyi entinen virkailijatalo Fiskarsin ruukin päärakennuksen kulmilta, ja nyt Simonsson suunnittelee oman talon ja ateljeen rakentamista. Tontti on jo hankittu lähistöltä.

    Simonsson on yksi Suomen kansainvälisesti menestyvistä kuvanveistäjistä, jonka teoksiin voi törmätä taidemuseoissa, näyttelyissä ja muotoilumessuilla.

    Hän löi ulkomailla läpi 2000-luvun alkupuolella, kun amerikkalainen toimittaja kiinnostui Simonssonin veistoksista Torontossa Kanadassa.

    Sinne Simonsson oli päätynyt silloisen naisystävän mukana. Pari oli tavannut toisensa lasinpuhalluksen kurssilla Taideteollisessa korkeakoulussa, jossa Simonsson opiskeli lasi- ja keramiikkataidetta.

    Hän erottui jo opiskelijanäyttelyissä figuratiivisilla eläinveistoksillaan.

    Moss People, eli sammaltyypit varastavat huomion näyttelyissä ja taidemessuilla.Nella Nuora / Yle

    Kanadassa Simonsson kävi japanilaisen nykytaiteilijan Takashi Murakamin luennoilla ja innostui tämän veistoksista. Ne räjäyttivät tajunnan.

    – En ollut nähnyt mitään vastaavaa nykytaiteessa.

    Arvostettuun amerikkalaiseen keramiikkataiteen erikoislehteen ilmestyi juttu punatukkaisesta suomalaismiehestä, joka teki huomiota herättäviä ihmisfiguureja japanilaisen mangan hengessä, ja New Yorkissa sijaitseva taidegalleria kiinnostui.

    Ensimmäisessä näyttelyssä oli esillä valkoinen, sylkevä tyttö.

    Samaan aikaan Simonsson valmisteli ensimmäistä merkittävää näyttelyään Suomeen. Hänet oli valittu Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2004.

    – Olin puolet viikosta töissä rakennustyömaalla, ja toisen puolen yritin tehdä keramiikkaveistoksia. Oli ihan pikkuisen paineita, Simonsson muistelee.

    Alun perin hänestä piti tulla jalkapalloilija.

    “Olin 10-vuotiaana vahvasti uskossa”

    Fiskarsin päärakennuksen vanhassa puutarhassa Simonsson ravistaa omenapuuta, ja kypsät hedelmät kopsahtelevat maahan.

    Taiteilija ajattelee peurojen parasta.

    Simonsson oli pikkupoika, kun perhe muutti asumaan 1970-luvun puolivälissä Espoon Kiraan, Kirstinmäen betonilähiöön.

    Kotona ei syöty lihaa, eikä katsottu televisiota ainakaan lauantaina. Silloin käytiin kirkossa vanhempien ja sisarusten kanssa, sillä isä ja äiti kuuluivat adventtikirkkoon. Simonssonin äiti oli perinyt uskon omalta äidiltään.

    Adventistien mukaan myös alkoholi ja tupakka kuuluivat kiellettyjen asioiden listalle.

    Kim Simonsson oli nuorena poikana uskossa.Nella Nuora / Yle

    Pikku-Kim alkoi pelata jalkapalloa seitsemänvuotiaana ja tahti vain kiihtyi iän myötä.

    Talvisin hän harjoitteli lumisessa alikulkutunnelissa potkimalla palloa betoniseinään.
    Noin kymmenvuotiaana Simonsson ymmärsi, että hän on vahvasti uskossa. Asia pantiin merkille myös seurakunnassa.

    Samoihin aikoihin isä ja äiti erosivat ja perheeseen muutti isäpuoli. Kuri koveni, ja kirkossa käynti väheni. Äiti uskoi Simonssonin mukaan yhä jumalaan, muttei niinkään adventistien kieltoihin. Kotona alettiin syödä lihaa.

    Kesätöihin Simonsson joutui jo 14-vuotiaana.

    – Siinä on se hyvä puoli, että en pelkää työntekoa, taiteilija toteaa.

    Suhde uskoon muuttui murrosiän myötä, ja Simonsson irtautui adventisteista. Se oli kova paikka, mutta adventtikirkko ei enää tuntunut uskonnolta, “vaan vähän hassulta aikuisten rakentamalta meiningiltä”.

    Samalla Simonssonilta katosi jumala.

    Itsenäistyin varhain

    Lukiossa Simonsson tunsi itsensä outolinnuksi.

    Espoon ruotsinkielinen Mattlidens gymnasium veti puoleensa raharikkaiden espoolaisten lapsia Westendistä, eikä Simonsson tuntenut oloaan kotoisaksi.

    Hänen vanhemmillaan ei ollut nuorena varallisuutta, vaikka äidistä tuli lääkäri ja isästä diplomi-insinööri.

    Yläasteella taiteellista Simonssonia kiusattiin, mutta hän pisti takaisin, koska isäpuoli oli opettanut kotona, että se on ainoa tapa selvittää tilanne.

    Kiusaaminen loppui siihen.

    Ateljeessa on usein kuuma, koska keramiikkaveistokset poltetaan uunissa.Nella Nuora / Yle

    16-vuotiaana Simonsson ymmärsi, ettei hänestä tule koskaan maailman parasta jalkapalloilijaa.

    – Vaikka olin harjoitellut älyttömästi, tajusin, etten ole tarpeeksi nopea.

    Jalkapallon sijaan hän keskittyi piirtämiseen, sillä se oli tuntunut koulussa helpolta.

    Perspektiivi oli taiteilijanalulle itsestäänselvä asia.

    Kotoa hän muutti pois jo 16-vuotiaana ja päätyi asumaan takaisin Kiraan, josta oli tullut 1980-luvulla Espoon ongelmalähiö.

    Kirassa Simonsson jakoi pienen yksiön isosiskon kanssa, joka luki yötä päivää lääketieteellisen pääsykokeisiin.

    – Itsenäistyin aika nopeasti. Ärsytin varmaan vähän siskoa, mutta hän oli kärsivällinen, Simonsson hymyilee.

    Silloin tällöin tuleva kuvanveistäjä havahtui uskonasioiden edessä.

    Tuntui vaikealta hyväksyä sitä, ettei Simonssonilla ollut enää jumalaa.

    Se oli itse asiassa todella rankkaa.

    Veistoksista tuli somehitti

    Messuvieraat parveilivat newyorkilaisen galleristin osastolla ja kuvasivat kilvan vihreitä satuhahmoja etenkin Instagramiin Floridan Miamissa vuonna 2015.

    Sammaltyypit tuovat mieleen tieteiskirjallisuuden.Nella Nuora / Yle

    Ne olivat Simonssonin sammaltyyppejä (Moss People), joista tuli tapahtuman sometähtiä.

    Messuosaston kolme vihreää veistosta herätti niin paljon huomiota, että Simonssonin tilauskirjat täyttyivät.

    – Se oli hämmentävää. Meno äityi aivan hulluksi.

    Ensi kertaa hän oli esitellyt sammalhahmon Kiasman ystävien huutokaupassa pari vuotta aiemmin, ja nyt teokset revittiin Yhdysvalloissa käsistä.

    Simonsson oli vaihtanut New Yorkissa galleristia, ja muutos tuotti tulosta.

    Jason Jacques Gallery näki sammaltyyppien potentiaalin ja vei ne oikeaan paikkaan.

    Miamin muotoilumessuilla (Design Miami) on hyvä maine ja asiakaskunta.

    Seuraavana vuonna galleristi rakensi Simonssonin veistoksille Miamiin kokonaisen seinämän.

    Vihreissä, tieteiskirjallisuuden mieleen tuovissa satuhahmoissa on kuitenkin sisäänrakennettu ongelma.

    – Ne ovat niin vahvoja ja fotogeenisiä, ettei niitä voi unohtaa, Simonsson sanoo.

    Siksi veistoksia ei voi esitellä joka vuosi samassa paikassa. Yleisö janoaa uutta.

    Taiteilija on myynyt viime vuosina kahdeksan kymmenestä veistoksesta ulkomaille. Siinä on auttanut myös helsinkiläinen Galerie Forsblom, jonka tallissa Simonsson on Suomessa.

    Fiskarsissa oli tänä kesänä laaja, kansainvälinen keramiikkataiteen näyttely About Clay ja Simonsson oli mukana.

    Seinälle ripustetun vihreän pinnan edessä seisoi jalustalle nostettu sammaltyyppi vihreä reppu selässään.

    Muutos oli alkanut. Itse hahmo oli musta.

    Kim Simonsson on yksi kansainvälisesti menestyvistä suomalaisista nykytaiteilijoista.Nella Nuora / Yle
    Viisi vuotta remontoitu Ruotsin kansallismuseo avaa ovensa – suomalaisjohtaja ruotsalaisten kriittisen katseen alla

    Viisi vuotta remontoitu Ruotsin kansallismuseo avaa ovensa – suomalaisjohtaja ruotsalaisten kriittisen katseen alla


    Ruotsin kansallismuseon ulkoseinälle on ripustettu lauantaina iso punainen rusetti. Talo on symbolisesti paketissa, kunnes portailla seisova kuningas Kaarle XVI Kustaa vihkii rakennuksen käyttöön. Viiden vuoden remontti on ohi ja sadan miljoonan...

    Ruotsin kansallismuseon ulkoseinälle on ripustettu lauantaina iso punainen rusetti. Talo on symbolisesti paketissa, kunnes portailla seisova kuningas Kaarle XVI Kustaa vihkii rakennuksen käyttöön. Viiden vuoden remontti on ohi ja sadan miljoonan euron korjaustyö tehty. Yleisön on aika päästä katsomaan lopputulosta.

    Samalla tuore suomalainen museonjohtaja Susanna Pettersson kokee oman tulikasteensa. Hän siirtyi kaksi kuukautta sitten Helsingistä, Ateneumin johdosta Tukholmaan. Lauantaina Pettersson pitää avajaispuheen kansallismuseon portailla kuninkaan, kuningatar Silvian ja kruununprinsessa Victorian sekä tukholmalaisyleisön kuunnellessa.

    – Minulla on pieni jännitys selkäytimessä. Juuri sillä tavalla kuin pitää olla, että kaikki menee hyvin, Susanna Pettersson naurahtaa.

    Susanna PetterssonJukka Lehto / YleSalit hehkuvat taas valoa ja väriä

    Kansallismuseon vuonna 1866 valmistunut rakennus Skeppsholmenin kyljessä kuninkaanlinnaa vastapäätä on monelle suomalaiselle tuttu. Remontin suurimpia muutoksia oli palauttaa rakennukseen päivänvalo ja näyttelytilojen väriloisto.

    Rakennus on nyt lähempänä suunnittelijan, saksalaisen arkkitehti Friedrich August Stülerin alkuperäisiä ajatuksia. Stüler halusi, että museon saleissa olisi voimakkaat värit, mutta hänen ruotsalainen kollegansa tuunasi ne hillitymmiksi.

    Salien seinät hehkuvat kullankeltaisesta turkoosiin, punertavanruskeasta vihreään. Kunkin vuosisadan taideteokset kylpevät omassa värimaailmassaan. Valaistuksen voimakkuutta on voitu vähentää seinävärien takia. Aiemmin taideteosten yksityiskohdat näkyivät tummempina kävijöiden silmissä valkoisten seinien kontrastin takia.

    Jukka Lehto / YleKaikkea ei silmä huomaa

    Valo vastaanottaa tulijan kaikkialla. Vuoden 1931 sähköistämisen jälkeen suuri osa ikkunapinnoista peitettiin luukuilla tai seinillä ja ripustustilaa lisättiin. Luukut poistettiin ja 2000-luvun ikkunalasit varustettiin UV-suojalla ja valoa läpäisevillä verhoilla.

    Kaikki uusi ei näy kävijän silmään. Remontoijille yksi vaativimmista ratkaisuista oli paloturvallisuus ja ilmastointi, joiden uusimiseen vaikuttivat sekä taide-esineet että lisääntyvä kävijöiden määrä. Kattomaalauksia tähyilevä museovieras ei havaitse niiden taustalla rakennettua ilmastointia tai sprinkleriä kattokoristeen keskellä.

    Susanna Petterssonin mielestä suurimmat muutokset kuten valon ja värien runsaus auttavat kävijöitä tutustumaan näyttelytiloihin paremmin.

    – Katsoja pystyy koko ajan hahmottamaan missä mennään, kun hän kulkee huoneesta toiseen, galleriasta toiseen, Pettersson sanoo.

    Jukka Lehto / YleOnko Tukholmassa pian Friday late?

    Ruotsin Kansallismuseon 700 000 taide-esineen kokoelmille ei löydy Suomesta vertoja. Se on yksi vanhimmista taidemuseoista Euroopassa. Iso osa 1500-luvulta lähtien karttuneesta taiteesta ja taide-esineistöstä periytyy kuninkailta.

    Museon vaihtuvien näyttelyjen sarjan avaa amerikkalaisen John Singer Sargentin maalaukset.

    Ennen remonttia kansallismuseon näyttelytiloissa oli näkyvillä tuhat, nyt viisituhatta taide-esinettä. Lapsille on avattu oma näyttelytilansa. Valtavaa kokoelmaa aiotaan kierrättää aiempaa tiheämmin, jotta kävijöille riittää uutta nähtävää.

    – Kansallismuseolla on 14 muuta kohdetta, joissa kokoelmia esitellään. Pettersson huomauttaa.

    Hän haluaa, että jokainen museon työntekijä ymmärtää miten rahoitus rakentuu, miksi lipputulot tai yritysyhteistyö ovat tärkeitä. Tavoitteena on 800 000 kävijää vuosittain.

    Jukka Lehto / Yle

    Kansallismuseolle yrityskumppanuus voi Petterssonin mielestä olla esimerkiksi sitä, että museo pitää oviaan auki myöhempään perjantai-iltaisin.

    – Maailmalla niin sanottu Friday late on suosittua. New Yorkissa ja Lontoossa useat museot on löytäneet yritysyhteistyökumppanin, joka kustantaa ylimääräiset aukiolotunnit. Momassa se on Uniqlo, Tate Galleryssa British Gas, Petterson visioi ruotsalaismuseon uusia rahoitusmahdollisuuksia.

    “Otetaan yksi kriitikko kerrallaan”

    Suomalaisjohtaja Pettersson tietää olevansa ruotsalaisten kriittisen katseen alla. Hän on jälleen yksi suomalainen, joka johtaa ruotsalaisille rakasta kulttuuri-instituutiota. Edeltäjän Bernt Arellin loppukautta varjostivat mediakohut. Pettersson ei ole innokas miettimään ruotsalaisten nuivaa suhtautumista suomalaisiin kulttuurijohtajiin.

    – Kritiikki on minusta aina tervetullutta. Pidän erityisesti kriittisistä ystävistä. En ole ihan varma pidänkö kriittisistä vihollisista, jos sellaisia vastaan tulee. Otetaan yksi kerrallaan.

    Blasieholmenilla Ruotsin kansallismuseon portaiden edessä on ollut vuosia metalliaita ja työkoneita. Lauantaina ne ovat poissa.

    Yleisön nauttiessa musiikkiesityksistä Susanna Pettersson on jo muualla. Hän kuljettaa kuningasparia ja kruununprinsessaa läpi näyttelytilojen. Sen jälkeen ovet avautuvat yleisölle.

    Susanna Pettersson remontoidun Nationalmuseumin rappusissa.Jukka Lehto / Yle
    Jenni Poikelus kasvoi luokan pellestä vuoden mediapersoonaksi:

    Jenni Poikelus kasvoi luokan pellestä vuoden mediapersoonaksi: "Ihmiset eivät usko, että olen edelleen ujo"


    Jenni Poikeluksesta piti tulla Nauruheppu. Ala-asteella kaveri yritti lanseerata hassuttelevalle kaverilleen lempinimeä. Se ei kuitenkaan lähtenyt lentoon. Suosittu koomikko hänestä tuli myöhemmin. Kolmekymppisenä Poikelus juontaa YleX-kanavalla...

    Jenni Poikeluksesta piti tulla Nauruheppu. Ala-asteella kaveri yritti lanseerata hassuttelevalle kaverilleen lempinimeä. Se ei kuitenkaan lähtenyt lentoon.

    Suosittu koomikko hänestä tuli myöhemmin. Kolmekymppisenä Poikelus juontaa YleX-kanavalla iltapäivän ohjelmaa yhdessä Alma Hätösen kanssa, tekee nettiin sketsivideoita kollegoidensa kanssa ja on panelistina penkkiurheiluun liittyvässä Villi kortti -ohjelmassa.

    Viime viikonloppuna Jenni Poikelus valittiin Vuoden mediapersoonaksi Musiikki & Media -gaalassa.

    – Koen, että mulla on jonkinlaista huumorin rytmitajua ja ideointikykyä. Ainakin käsikirjoituspalavereissa olen kaikista äänekkäin. En tiedä, onko mulla eniten ideoita vai ovatko ne ideat vain minun mielestäni parhaita, Poikelus nauraa.

    Huumorilla huomiota

    Lapsena Jenni Poikelus vietti tuntikausia television ääressä. Sieltä hän ahmi viihdettä, komedioita ja populaarikulttuuria. Suuri idoli oli naamaansa vääntelevä amerikkalaiskoomikko Jim Carrey, kotimaisesta sketsiviihteestä tamperelaistyttöön upposi Kummeli.

    Yksi suosikki oli vuosittainen MTV Movie Awards, jossa oli hauskoja juontajia ja parodioita elokuvista.

    Koulussa muut saivat kuulla vitsejä ja hassuttelua. Poikelus myöntää, että oli klassinen luokan pelle. Hän myös kertoo olleensa kateellinen kauniille ystävälleen, josta kaikki pojat tykkäsivät. Ystävän mukaan pojat kuitenkin tykkäsivät Jennistä, koska hän oli niin hauska.

    – Mä kerroin vitsejä ja pojat nauroivat. On pitänyt kompensoida niitä puutteita ihan sieltä lapsuudesta asti, Poikelus virnistää.

    – Joskus uppoudun stand up -esityksiin ja mietin, vitsi mikä taimaus ja rytmi. Joillakin on kyky taimata läppä täydellisesti, vaikka itse läppä ei ole täydellinen, ihastelee Jenni Poikelus.Jani Saikko / Yle

    Poikeluksen huumori sai suuremman yleisön, kun hän pääsi harjoitteluun YleX:lle vuonna 2012. Metropolian ammattikorkeakoulussa viestintää opiskellessaan hän oli asettanut kanavalle töihin pääsemisen tavoitteekseen.

    Harjoittelun ja tuuraustöiden jälkeen Jenni Poikelus alkoi juontaa Alma Hätösen kanssa. Aluksi he tekivät yhdessä iltaohjelmaa.

    Kaksikon henkilökemia oli ensimetreillä hakusessa, sillä he eivät tunteneet toisiaan. Poikeluksen mukaan he ovat ihmisinä kuin yö ja päivä, mutta ajan myötä kaksikko on hitsaantunut yhteen ja lähetyksessä kaikki toimii.

    – Kuulijat voivat samaistua jompaan kumpaan. Katsomme maailmaa eri vinkkelistä monessakin asiassa.

    Sketsivideoita ja salarakas

    Poikelus ja Hätönen pohtivat YleX:n iltapäivälähetyksessä, mikä on arjen luksusta. Pohjana on Ylen uutinen, jossa ihmisiltä on kysytty asiasta mielipidettä. Yksi vastauksista oli kunnollinen vessapaperi.

    Juontajakaksikko päätyy miettimään, kenen mukaan vessapaperipaketti haluaa kaupan hyllyltä lähteä. Suosikiksi nousee Anna Abreu.

    Huumori on arkista, mutta ronskia. Jenni Poikeluksen mukaan he yrittävät löytää hauskoja asioita juuri arjesta ja uutisista.

    Pienistä kaikkia koskettavista huomioista syntyy myös sketsivideoita, joita Poikelus työstää juontajakollegansa Hätösen sekä YleX Aamun Vikin ja Köpin kanssa. Videot ovat keränneet YleX:n Facebook-sivulla satojatuhansia katselukertoja.

    – Ihmiset muistavat ne, ja tulevat festareilla sanomaan, että sä olit videossa se aurinko. Missä se sun aurinkopuku on?

    Jenni Poikeluksella on omien sanojensa mukaan myös salarakas. Se on penkkiurheiluun liittyvä tv-ohjelma Villi kortti, jota hän tekee YleX:n juontajan hommien ohessa. Ohjelma tuo vaihtelua improvisaatioon perustuvaan radiotyöhön.

    – Tykkään käsikirjoittaa juttujani ja Villissä kortissa olen päässyt kirjoittamaan lyhyitä vitsejä. YleX on mun koti, mutta käyn välillä Tohlopissa iloittelemassa. Se on sellainen salarakas – tai ei niin salainen, Poikelus nauraa.

    Katso: Villi kortti Yle Areenassa

    Mikä on hauskaa?

    Suomalaisille tuttu talk show -isäntä Conan O'Brien on yksi Jenni Poikeluksen idoleista. Hänen ihailemiaan amerikkalaiskoomikoita ovat myös Kristen Wiig ja Tina Fey.

    Poikeluksen mielestä nerokkaimpia koomikoita ovat ne, jotka käsikirjoittavat omat juttunsa.

    – Olen huomannut, että olen tosi huono tekemään muiden käsikirjoittamia juttuja. Enhän ole ammattinäyttelijä.

    Huumorin kuluttajana Jenni Poikelus pitää hauskana oivaltavia havaintoja, näkökulmia ja vertauskuvia. Myös tilannekomiikka ja kaikki kiusallinen naurattaa.

    – Olen hieman kateellinen ihmisille, joilla on hauska tapa kertoa asioita, vaikka itse vitsi tai juttu ei olisi uskomattoman nerokas.

    Viime vuosina Suomessa on tehty amerikkalaistyylistä poliittista satiiria, josta esimerkkeinä ovat tv-ohjelmat Noin viikon uutiset ja Noin viikon studio. Jenni Poikelus seuraa niitä mielellään, vaikka ei lajia itse hallitse.

    Tällä hetkellä Suomessa kiinnitetään Poikeluksen mukaan paljon huomiota siihen, mille saa nauraa. Täytyy olla poliittisesti korrektimpi kuin aiemmin.

    – Teimme videon Pride-viikolle ja sitä joutui pyörittelemään joka kulmasta, ettei loukattaisi ketään. Onneksi se onnistui ja yhteisössä meidät otettiin ilolla vastaan.

    – Olen muuttunut huumorissani analyyttisemmaksi. Mietin paljon enemmän, miksi tämä on hauskaa, Jenni Poikelus pohtii.Jani Saikko / Yle

    Nykyisin koomikot joutuvat jopa avaamaan vitsejään yleisölle, ettei väärinkäsityksiä tapahtuisi. Poikeluksen mielestä se on harmi. Esimerkiksi brittikoomikko Ricky Gervais kertoi viimeisimmässä stand up -show'ssaan, miksi vitsi ei ole loukkaava.

    – Ainahan on yleinen sääntö, että älä lyö alas vaan ylös. Komediassa se pitää varmasti paikkansa laaja-alaisesti. Ei naureta vähemmistölle, vaan sen ympärillä oleville ilmiöille tai muulle. Toisaalta ääripäiden kautta asioista opitaan ja maailma muuttuu.

    Vielä silloin tällöin Poikelus törmää Facebook-kommentteihin, että naiset eivät vaan ole hauskoja. Hän tulistuu aiheesta. Ei ole erikseen mies- tai naiskoomikoita. Poikeluksen miestä naisten nostamisesta esiin koomikoina on menty eteenpäin jo ajat sitten.

    – Välillä joku sanoo, että olet hauskin naisjuontaja. Niin oispa kiva, että olisin vain hauskin juontaja. Miksi se ei sano, että olet toiseksi hauskin juontaja? Se Jaajo on hauskempi.

    Salainen haave

    Jenni Poikelus istuu Ylen kahviossa ja muistelee harjoitteluaikaansa YleX:ssä. Kerran pitkän linjan toimittaja ja juontaja Jenni Pääskysaari tuli kehumaan silloisia iltapäiväjuontajia Jennyä ja Ainoa siitä, kuinka hauskoja he ovat.

    Poikelus mietti, kuinka hienoa olisi joskus itse kuulla samanlaisia kehuja alan ihmiseltä. Kuusi vuotta myöhemmin hänet valittiin Vuoden mediapersoonaksi Musiikki & Media -gaalassa, jossa voittajat valitsevat juuri alalla työskentelevät. Hänelle palkinto on suuri kunnia.

    Koomikolla on tällä hetkellä niin paljon vientiä, että tunnit eivät meinaa riittää kaikkeen. Poikelus on kuitenkin oppinut sanomaan ei.

    Hän aikoo jatkaa YleX:llä, mutta tulevaisuudelle on myös muita tavoitteita. Jatkossa hän haluaisi tehdä lisää käsikirjoittamista ja komediaa sekä jossain vaiheessa jopa fiktiota.

    Yksi salainen haave on stand up, jota hän ei ole vielä rohjennut kokeilla.

    – En käsitä, miten ihmiset uskaltavat mennä sinne lavalle. Olen ajatuksesta kauhuissani, mutta haluan jonain päivänä tehdä sen.

    – Olen ollut ujo ja olen edelleenkin. Ihmiset eivät usko sitä. Se on yllättävän helppoa radiossa kaksin höpöttää, kun ei näe eikä kuule ihmisiä.

    Suomessa esiintyy

    Suomessa esiintyy "maailman nopein" pianisti, mitä siitä pitäisi ajatella? Testasimme Guinnessin ennätyksen, katso video


    Konserttiesittely alkaa seuraavasti: Maailman nopeimmaksi kevyen musiikin pianistiksi nimetty unkarilainen Peter Bence saapuu konsertoimaan Suomeen lokakuussa. Väsynyt markkinointikikka, huokaavat useimmat, joille musiikkimaailma on edes etäisesti...

    Konserttiesittely alkaa seuraavasti:

    Maailman nopeimmaksi kevyen musiikin pianistiksi nimetty unkarilainen Peter Bence saapuu konsertoimaan Suomeen lokakuussa.

    Väsynyt markkinointikikka, huokaavat useimmat, joille musiikkimaailma on edes etäisesti tuttu.

    Ajatus maailman nopeimman pianistin tittelistä on naurettava, mutta niin vain unkarilaista Peter Benceä sellaiseksi kutsutaan. Guinnessin ennätyksen vuonna 2012 rikkonut pianisti esiintyy Suomessa, Helsingin Savoy-teatterissa perjantaina.

    Itse tuote ei liity lainkaan nopeasti soittamiseen.

    Bencen tavaramerkki on listahittien muuttaminen tarttuviksi soolopianokappaleiksi. Sovitukset muun muassa Michael Jacksonin, Queenin ja Sian suosikkiraidoista ovat keränneet yli 350 miljoonaakatselukertaa Youtubessa ja Facebookissa.

    Bencen versio Despacitosta on klikattu auki lähes 30 miljoonaa kertaa. Ei ihme, sillä coveri on hauska, tarttuva ja taiturillinen.

    Suuruuden tuntua Bence lisää efekteillä, esimerkiksi looperilla. Toton Africa soi täyteläisesti tuttua komppia myöten.

    Peter Bence esiintymässä Proms-festivaalilla Royal Albert Hallissa 9. syyskuuta 2017.Jo Hale / Getty ImagesFiksu kaveri ottaa hyödyn irti tittelistään

    Pianisti Jukka Nykänen tunnistaa kiusaantuneisuuden, joka syntyy huonosti istuvasta markkinointijargonista. Esimerkkinä sellaisesta käy, no, vaikkapa titteli maailman nopein pianisti.

    – Ensireaktio on, että äh, väsähtänyt ja kuiva lausahdus. Toisaalta sitä on turha ottaa liian vakavasti. Juuri tämän pianistin juttu on luojan kiitos makea, Nykänen hymyilee.

    – Hänen show'ssaan ei olisi mitään mieltä, jos ideana olisi yrittää todistella soittonopeutta.

    Nopeus on muusikolle työkalu, ei taituruuden mittari, vaikka vikkelät sormet toki ovat hyvän soittajan kykyjä. Äärimmilleen viety nopeus kuulostaa usein suttuiselta ja epätasapainoiselta.

    – Virtuositeetti on vaivattomuutta ja helppoutta. Nopeuden sijaan ratkaisevia tekijöitä ovat selkeys ja sävelten eroteltavuus. Silloin vähän hitaammin soitettu kohta saattaa jopa vaikuttaa nopeammalta, Nykänen toteaa.

    Samaan aikaan Nykänen korostaa vaihtelun virkistävyyttä oikeastaan kaikessa, mikä liittyy musiikkiin. Juuri vaihtelevuuden kannalta Bencen työ listahittien parissa on merkittävää, eikä sen edessä ole paatuneimmaankaan muusikon syytä nyrpistellä.

    Vanhanharmaat muusikot kutristelemassa kulmiaan parrasvaloissa paistattelevan viihdeartistin varjossa olisi toisaalta oiva asetelma totuudesta ammentavalle pilakuvalle.

    – Ammattilaiset saattaisivat mutista, että tällaisen vuoksi ihmiset luulevat, että Bence olisi absoluuttisesti maailman nopein pianisti. Uskoisin ennemmin, että yleisö tajuaa, mikä merkitys on Guinness World Recordsilla.

    – Kannattaa mieluummin ajatella, että okei, ei hän välttämättä ole maailman nopein pianisti, mutta hänellä on tällainen titteli, mikä on aika hauskaa. Fiksu kaveri osaa ottaa hyödyn irti näkyvyydestä.

    Jukka Nykänen The Fabulous Bäckström Brothers Show'n harjoituksissa huhtikuussa 2017.Joni Tammela / YleTiedottaja perustelee valintojaan

    Savoy-teatterin konsertin järjestäjä on Eastway Live. Tiedottaja Tomi Lindblom kertoo, että lehdistötiedote, jota siis käytetään Bencen tapauksessa sellaisenaan myös konserttikuvauksessa, perustuu artistin edustajien toimittamaan materiaaliin.

    – Emme voi tuottaa tekstiä omasta päästämme, hän sanoo.

    Bencen tapaus oli siinä mielessä kinkkinen, että pianisti saattaa olla monelle tuttu sosiaalisesta mediasta, mutta toisaalta hän esiintyy Suomessa nyt ensimmäistä kertaa.

    – Tiedotuskärjeksi valittiin siksi ensinnäkin se, että kysymyksessä on Youtube-sensaatio, mutta myös se, että Bence on nimenomaan tämä artisti, joka on todettu maailman nopeimmaksi pianistiksi.

    Lindblom huomauttaa, että mikäli yleisölle olisi kerrottu ihan vain, että Peter Bence tulee Suomeen, kukaan ei olisi osannut yhdistää henkilöä hittisovitusten tekijäksi. Markkinointikoneisto kieltämättä onnistui: Savoy-teatterin keikka on loppuunmyyty.

    – Bencellä on toinen keikka maaliskuussa. Siinä lähtökohdaksi tuli se, että kyse on pianistista, jonka lokakuinen keikka myi loppuun. Silloin voimme siis jo lähteä siitä, että ihmiset tietävät paremmin, kenestä on kyse, Lindblom sanoo.

    Vain 12 nuottia maailmanennätyksestä

    Maailman nopeimman pianistin titteli herättää ristiriitaisia tunteita. Päätimme testata Guinnessin ennätyksen pitävyyttä ja pyytää pianisti Jukka Nykästä nakuttamaan yhtä ja samaa säveltä minuutin ajan niin nopeasti kuin mahdollista.

    Suorituksen voit katsoa videolta, joka käynnistyy tämän jutun pääkuvaa klikkaamalla.

    Bencen maailmanennätys on vuodelta 2012. Tuloksena oli 765 iskua minuutissa. Nykänen valmistautui epäviralliseen maailmanennätysyritykseen korostetun huolettomasti. Suoritus tehtiin takki päällä kulttuuritalo Martinuksessa Vantaalla.

    Korvakuulolta Nykäsen suoritus kuulosti pitkälti samalta kuin Bencen suoritus kuusi vuotta aiemmin. Nykäsen iskut erottuivat hyvin toisistaan, eikä tahti hyytynyt loppua kohden.

    Pianolla on merkitystä, kun tarkoitus on painaa kosketin mahdollisimman monta kertaa alas minuutin aikana. Merkistä ja mallista riippuen pianon koskettimissa voi olla kevyt tai raskas tuntuma.Lotta Sundström / Yle

    Maailman nopein pianisti selvisi testistä hädin tuskin voittajana. Nykäsen iskumääräksi laskettiin 753 eli vain 12 iskua vähemmän kuin Bencen ennätysvedossa. Benceä edeltävä ennätys oli vain 669 iskua minuutissa. Nykäsen iskujen epävirallinen laskenta tehtiin videotallenteelta.

    Sinänsä yhden koskettimen painaminen alas mahdollisimman monta kertaa minuutin aikana on älytön tapa mitata pianistin nopeutta. Sillä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, eikä testissä menestyäkseen tarvitse olla pianisti.

    Nykäselle ei tule mieleen kappaletta, jossa tarvitsisi ennätyksessä käytettyä tekniikkaa. Tai no, Maurice Ravelin pianokappaleessa Alborada del gracioso, Narrin aamulaulu, on samankaltaista tikutusta, mutta yhdellä kädellä soitettuna.

    Toisaalta esimerkiksi Daruden Sandstormia voisi tykitellä menemään juuri tällä tekniikalla, mutta silloin kysymys taitaisi olla kuriositeetista.

    Brändin luomisen taito puuttuu monilta

    "Maailman nopein pianisti" ei välttämättä ole maailman nopein pianisti, mutta titteliä Bencellä on oikeus käyttää, kun kerran Guinnessin ennätysten kirjaan tieto on painettu.

    Sen päälle rakennettu brändi virtuoosisesta kevyen musiikin pianistista on vetänyt puoleensa valtavan määrän seuraajia.

    Siitä sopisi napata parhaat oivallukset klassisen musiikin puolelle. Muusikoiden pitäisi markkinoida itseään paremmin.

    – Ujous asian suhteen on perua siitä, ettei ulkoisia seikkoja haluta korostaa, sillä ikään kuin vain musiikki, siis teokset, ratkaisisivat, Nykänen sanoo.

    Varmasti myös Bence asettaa musiikin itsensä edelle. Kokonaisuuteen hän ripottelee glitteriä päälle. Moisen reseptin arvoa nostaa se, että hänen konsertteihinsa päätyy ihmisiä, jotka eivät ole aiemmin pianomusiikista välittäneet.

    Musiikin maailma saattaa samalla avautua uudella tavalla.

    "Minun taidettani katsellaan vielä 1 800 miljoonan vuoden päästä" – kivenveistäjille materiaalivalinta on olennainen kysymys


    Vanhan varsinaissuomalaisen maatalon pihamaalla Karunassa seisoo kymmeniä erimuotoisia ja -kokoisia siirtolohkareita. Kun tarkemmin katsoo, monella niistä on tyttölapsen hieman surumieliset kasvot. Kuvanveistäjä Anne Koskinen kertoo, että...

    Vanhan varsinaissuomalaisen maatalon pihamaalla Karunassa seisoo kymmeniä erimuotoisia ja -kokoisia siirtolohkareita. Kun tarkemmin katsoo, monella niistä on tyttölapsen hieman surumieliset kasvot.

    Kuvanveistäjä Anne Koskinen kertoo, että eriväriset lohkareet on kaivettu suurimmaksi osaksi omalta tontilta. Ne ovat jääkauden ties mistä tuomia, 1800 miljoonaa vuotta vanhoja murikoita.

    – Näitä kiviä käytettiin Egyptissä. Faaraot pitivät siitä, että ne kestävät, ovat kovinta kiveä mitä löytyy.

    – Meillä Suomessa siirtolohkareet ovat ongelmajätettä. Ne raivataan viljelyn tieltä pois.

    Koskinen osoittaa suurta kiviröykkiötä pellolla ohi kulkevan tien takana. Hän kertoo, miksi veistää tyttöjä löytämistään lohkareista.

    – Maailmasta puuttuu paljon tyttöjä. Heitä on hylätty ja surmattu arvottomina. Teen mitättöminä pidetyille tytöille monumentteja mitättömään materiaaliin, se sopii hyvin yhteen.

    Anne Koskinen ja kynttilää pitelevä hylätty tyttö.Jaani LampinenKiven aika ei ole ohi

    Kuvanveistäjä Anne Koskinen on yksi Kiven aika –näyttelyn kuudesta nykykuvanveistäjästä.

    Muut viisi ovat Maria Duncker, Timo Hannunen, Aaron Heino, Laura Könönen sekä Ville Mäkikoskela.

    Heidän lisäkseen Kiven aika esittelee oman aikansa merkittävimpiin kuuluneen kuvanveistäjän Harry Kivijärven (1931-2010), modernistin ja mustan kiven taitajan.

    Harry Kivijärvi tunnetaan etenkin J.K.Paasikiven muistomerkistään. Helsingin ydinkeskustassa seisova suuri monumentti on nimeltään Itä ja Länsi. Kansan suussa kahdesta erikokoisesta kivipaadesta koostuva teos on vääntynyt Juho Kustiksi ja tämän vaimoksi Alliksi.

    Serlachius-museoiden pääkuraattori Laura Kuurne sanoo, ettei näyttelyn nykykuvanveistäjiä pidä ajatella Kivijärven seuraajiksi. Ennemminkin he ovat – Kivijärven tapaan – löytäneet kaikki oman vahvan ilmaisunsa.

    Kuvanveistäjä Timo Hannusen teoksia Serlachius-museo Göstan edustalla.Sampo Linkoneva

    Kuurne kertoo Harry Kivijärven kantaneen suurta huolta kiven ikivanhan käsittelyn taidon säilymisestä Suomessa. Turhaan kantoi, intohimo kiveen ei ole kadonnut suomalaisesta taiteesta. Päinvastoin, nykyään miesten rinnalle eturivin kivikuvanveistäjiksi on noussut myös useita naisia.

    Kaikki Kiven aika –näyttelyn kuusi kuvanveistäjää myös työstävät kiviteoksensa itse alusta loppuun. Perinteisesti kuvanveistäjät tekivät vain luonnoksen ja kiikuttivat sen valmistettavaksi kiviveistämöön.

    Harry Kivijärvi: Andreaksen kivi, 1963, musta graniitti, Moderna Museet Tukholma.Moderna Museet

    Siinä missä Harry Kivijärvi oli modernisti, nykytaiteilijoiden kiviveistokset vaihtelevat tyyleiltään laidasta laitaan. Yhteneväisyyttä löytyy sen sijaan teosten aihepiirissä.

    Kaikki Kiven aika –näyttelyn nykytekijät tutkivat ihmisenä olemisen problematiikkaa: yksinäisyyttä ja hyljätyksi tulemista ja toisaalta kotiinpaluuta, ihmisen pienuutta avaruuden äärettömyydessä, yhdessäoloa ja eroottisuutta.

    – Jos taiteilija näkee sen vaivan, että veistää kiveen, niin hänellä todennäköisesti on joku syvempi teema käsiteltävänä kuin vain halu tehdä hyvännäköisen esine, Laura Kuurne uskoo.

    Kuvanveistäjä Ville Mäkikoskela tarkastelee löytämäänsä räjähtänyttä kuorma-auton rengasta. Se on malli veistokselle Tien viemä.Jaani LampinenVille Mäkikoskelan arvokas arki

    Helsingin Tattarisuon kiviveistämön rähjäisen ulkokatoksen alla hiomakone huutaa ja hiekka pöllyää. Hengityssuojaimin varustautunut mies viimeistelee veistostaan Tien viemä. Myös se on tulossa Serlachiuksen näyttelyyn.

    Mies on kuvanveistäjä Ville Mäkikoskela ja työstettävä möykky osa hänen Kaupunkikuvia –sarjaansa.

    – Sarjan teokset pohjautuvat löydöksiini kaduilta. Olen veistänyt marmoriin yliajetun sanomalehden, ruttaantuneen pahvilaatikon ja niin edespäin.

    Ville Mäkikoskelan teokset Pikku kulkuri ja Eilisen uutisetJussi Tiainen / Jari Silomäki / Serlachius museot

    - Tässä Tien viemässä lähtökohtana on Varkauden läheltä tienpielestä löytämäni iso revennyt kuorma-auton rengas. Veistoksen teen spektroliittiin, suomalaiseen puolijalokiveen ja lisään siihen muutaman kyyneleen, Mäkikoskela sanoo.

    Kyyneleet kuvaavat luopumisen haikeutta, mies selittää. Kaikilla meillä on aikamme, joka päättyy.

    Kaupunkikuvia –sarjan teoksista moni on tehty marmoriin, perinteiseen ja ylevään kuvanveiston materiaaliin.

    – Haluan ikuistaa kertakäyttökulttuurin, inhimillisen ja helposti ohitettavan elämän pysyvään materiaaliin, näyttää, että jokainen hetki on tärkeä ja arki arvokasta.

    Ville Mäkikoskelan spektroliittiteos Tien viemä Kiven aika -näyttelyssä.Sampo LinkonevaMiksi hikoilla kiven kanssa, kun helpommallakin pääsisi?

    Miksi nykykuvanveistäjät vaivautuvat työstämään hidasta ja raskaasti muovautuvaa kiveä? Muovin ja 3D-tulostuksen aikana luulisi ajatukselleen löytävän hahmon helpommallakin.

    Juuri kiven hitaus miellyttää monia taiteilijoita.

    Käsitetaiteilija Laura Könönen kertoo Kiven aika –näyttelyjulkaisussa mieltyneensä siihen, ettei kiveä työstettäessä päivän aikana tarvitse tehdä monia ratkaisuja.

    – Työ etenee väistämättä pisteeseen, jossa kivestä on jäljellä ydin ja mitään poistettavaa ei enää ole.

    Kuvanveistäjä Aaron Heino viimeistelee marmoriteostaan lempivistä etanoista nimeltä Allways talking OT (Puhuu aina asian vierestä). Hän toivoo töidensä toimivan katsojalle ajattelun välineenä. "Jos käyttää yli tuhat tuntia teokseen, sen ei tarvitse päästää katsojaa helpolla", Heino sanoo.

    Myös kuvanveistäjä Ville Mäkikoskela kertoo käyttävänsä kiveä sen välittömyyden takia.

    – Kiven kanssa valmista tulee sitä mukaa, kuin veisto etenee. Esimerkiksi metallivalussa muovaillaan työ ensin saveen, otetaan siitä muotit ja tehdään vahat. Sitten valetaan ja jälkikäsitellään, Mäkikoskela luettelee.

    Anne Koskiselle kivi on ekologinen materiaali. Sen kanssa on mahdollista päästä kuvan tekemisen alkulähteille.

    – Esimerkiksi maalauksen tekeminen alkaa siitä, että hankit paperin, kankaan, värit ja pensseleitä, kaikki tehtailtuja tuotteita. Kiven kanssa pystyn hyppäämään näiden vaiheiden ohi. On vain minä, taltta ja vasara.

    Kuvanveistäjä Anne Koskisen työvälineitä, talttoja ja vasaroita.Jaani LampinenKiven aika on mittaamaton

    Palataan vielä Anne Koskisen kotipihalle Karunaan.

    Taivas vihmoo vettä. Hylättyjen tyttöjen lohkaremonumentit muuttavat kastuessaan väriä, tummuvat. On kuin tyttöjen kasvot heräisivät eloon.

    Kuvanveistäjä vetää pipoa syvemmälle korviin ja osoittaa tummanpunaiseksi kastunutta läikkää veistoksessa.

    – Tämä kohta on jäänyt kiveen siltä ajalta, kun Suomessa vielä oli tulivuoria, hän sanoo.

    Kivien suunnaton aikaperspektiivi rauhoittaa. Se tuo elämään suhteellisuudentajua.

    – Elämäni on niin mitätön, että vaikka tekisin mitä mokia, minun on todella vaikea mokata pahasti, jos vertaa näihin kiviin ja niiden huimaan ikään.

    Kuvanveistäjä Anne Koskinen kertoo, että saksan kielessä sana Findling tarkoittaa sekä lohkaretta että löytölasta.Jaani Lampinen

    - Ja vaikka minulla olisi vain yksi katsoja vuodessa, niin 1800 miljoonassa vuodessa niitä kertyy aika paljon, Anne Koskinen virnistää leveästi.

    Ehkä se on vain harhaa, mutta myös sateen kastelemat hylätyt tyttölapset taiteilijan ympärillä näyttävät puhkeavan hymyyn.

    Tämän kaksikon sketsejä on katsottu somessa jo satoja miljoonia kertoja – meemien ja klassisen musiikin yhdistelmä osoittautui hittireseptiksi

    Tämän kaksikon sketsejä on katsottu somessa jo satoja miljoonia kertoja – meemien ja klassisen musiikin yhdistelmä osoittautui hittireseptiksi


    Practice. Ytimekäs viesti loistaa painettuna viulisti Brett Yangin paidassa, kun hän astelee ystävänsä Eddy Chenin kanssa helsinkiläisen kauppakeskuksen kahvilaan. Niin, tähänkin haastatteluun kuluvan ajan voisi käyttää harjoitteluun. Ling...

    Practice.

    Ytimekäs viesti loistaa painettuna viulisti Brett Yangin paidassa, kun hän astelee ystävänsä Eddy Chenin kanssa helsinkiläisen kauppakeskuksen kahvilaan.

    Niin, tähänkin haastatteluun kuluvan ajan voisi käyttää harjoitteluun. Ling Ling käyttäisi.

    Ling Ling on tosin vain Brettin ja Eddyn mielikuvituksen tuotetta – viulistien main boss, musiikkimaailman Chuck Norris.

    Hahmo syntyi, kun Eddy improvisoi viulistinuorukaisen vaativaa äitiä eräässä kaksikon sketsivideossa. Äidille ei tuntunut riittävän mikään, sillä hänen ystävättärensä tytär, Ling Ling, harjoittelee hämmästyttävät 40 tuntia päivässä.

    – Se vain tuli suustani, Eddy nauraa.

    – Yritin esittää aasialaista tiikeriäitiä. Se on stereotyyppi, mutta minä ja monet aasialaiset ystäväni tiedämme kyllä, hän vihjaa.

    Brett ja Eddy laittavat videoilla itsensä likoon. Eddy kiusaantuu tuntemattomien seurassa helposti, Brett pärjää tilanteissa paremmin.Jyrki Lyytikkä / Yle

    Juuri stereotyyppeihin TwoSet Violin perustaa useimmat sketsinsä. Juju piilee siinä, että niissä yhdistyvät klassinen musiikki ja internetkulttuurista ammentava huumori.

    Toisinaan sävy on kouluttava. Laajaa huomiota keräsi video, jossa Brett ja Eddy roastaavat BBC:llä esiintynyttä, muka maailman nopeinta viulistia. Kyse on heidän mielestään taitavasta kikkailijasta ja silmänkääntäjästä. Medialle klassisen musiikin ilmiöt ovat täynnä sudenkuoppia.

    Monista videoista on tullut viraalihittejä. TwoSet Violinilla on eri kanavissa yhteensä yli 700 000 seuraajaa. Videoilla on yhteensä yli 200 miljoonaa katselukertaa.

    Tubettajasukupolven tyylillä

    Useimmat TwoSet Violinin faneista ovat vähintään harrastaneet musiikkia. Viihdearvon lisäksi videoilla on inspiroiva vaikutus. Kun katselun jälkeen tuntee taas kuuluvansa klassisen musiikin yhteisöön, tekee mieli kaivaa soitin pitkästä aikaa kotelosta.

    Lisäksi sketsit houkuttelevat musiikin pariin aivan uusia ihmisiä.

    – Monet ovat pistäneet meille viestiä, että he ovat aloittaneet tai harkitsevat aloittavansa soittoharrastuksen videoidemme ansiosta, Brett iloitsee.

    Brett ja Eddy kuvaavat tunnetta uskomattomaksi, kun video alkaa levitä internetissä kulovalkean tavoin. Viraalipotentiaalin voi tunnistaa siitä, että video viihdyttää jopa tekijäänsä kerta toisensa jälkeen. Maailmankiertueen aikana uuden materiaalin kuvaaminen jää vähemmälle.Jyrki Lyytikkä / Yle

    Samastuttavuus syntyy jo siitä, että tekijät ovat hyviä viulisteja, jotka tuntevat klassisen musiikin koodiston. Mukana on opiskelijahuumoria, mutta myös yleismaailmallista komiikkaa klassisesta musiikista erilaisine ilmiöineen.

    Sketsit on rakennettu tubettajasukupolvelle tyypillisesti niin, että ne viihdyttävät ketä tahansa.

    – Keksimme uusia ideoita ja seuraamme, mitä muut tubettajat tekevät. Internet on niin outo ja hauska paikka, kaksikko hehkuttaa yhteen ääneen.

    Pohjimmiltaan kysymys on myös ennakkoluulojen murtamisesta. Klassista musiikkia on joskus kutsuttu vakavaksi musiikiksi. Ei se niin vakavaa ole. Elämme vuotta 2018.

    – Kun soitimme orkesterikonserteissa, tuntui siltä, että oli vedettävä klassisen musiikin maski ylle. Samalla halusimme vain hassutella syvällä sisimmässämme.

    Viulistit tähdentävät ottavansa musiikin tosissaan, vaikka huumorin lähde löytyy peilistä.

    – Voimme siis vitsailla omalla kustannuksellamme samalla, kun kunnioitamme suuria säveltäjiä ja ihmisiä, jotka omistavat elämänsä musiikille ollakseen uskomattomia virtuooseja.

    Eddy ChenJyrki Lyytikkä / YleKaikki peliin: työpaikat orkestereissa saivat jäädä

    Brett ja Eddy alkoivat kuvata sketsivideoita vuonna 2014. Ensimmäinen viraalihitti pilaili viihdeviulisti Lindsey Stirlingin kustannuksella. Samaan aikaan australialaiset kaverukset rakensivat uraa ihan tavallisena viulistina.

    Videoita kuvattiin ja editoitiin aina, kun mahdollista.

    – Muistan editoineeni yhtä videota konsertin tauolla. Viisitoista minuuttia tehokasta aikaa. Sama homma illalla kotiin vievässä bussissa: Täytyy. Julkaista. Video. Internetiin.

    Pari vuotta sitten some-suosio oli kasvanut niin suureksi, että kaksikko päätti ottaa riskin. He luopuivat paikoistaan Sydneyn ja Queenslandin sinfoniaorkestereissa ja keskittyivät täysin TwoSet-touhuun. Somen valtauksen jälkeen vuorossa olivat konserttisalit.

    – Ratkaisu pelotti, sillä muusikolle on onni saada töitä orkesterista. Kaiken lisäksi monet olivat sitä mieltä, että päätös olisi huono. Samalla tajusimme, että ellemme yrittäisi silloin, emme yrittäisi koskaan, Brett toteaa.

    TwoSet Liven ensi-ilta Sydneyn oopperatalossa myytiin loppuun.

    Brett YangJyrki Lyytikkä / Yle

    Viime vuonna oli aika lähteä maailmankiertueelle. Ongelmana oli rahoitus. Internetissä syntynyt ilmiö päätti kokeilla internetin taikaa. Kaksikko aloitti joukkorahoituskampanjan maailmankiertuetta varten. Tavoitteena oli saada kasaan 50 000 Australian dollaria eli noin 30 000 euroa.

    Viulistit eivät jääneet harjoituskoppeihin hartsaamaan jousiaan ja odottamaan, josko jotain tapahtuisi. He löivät bensaa liekkeihin ja päättivät soittaa ja nukkua Sydneyn kaduilla, kunnes tavoite oli saavutettu.

    – Se osoitti, kuinka vakavissamme olimme. Emme etukäteen tienneet, kauanko siihen menisi, Brett selventää.

    Lopulta keräys kesti vain viisi päivää. Tapaus sai Australiassa paljon julkisuutta ja fanit ottivat tempauksen omakseen. Katusoittokavereita saapui Brettin ja Eddyn luokse eri puolilta maailmaa.

    Nuoria ei kannata käskeä pitämään klassisesta musiikista

    Suomessa tilannekomiikkaa ja resitaalikonserttia yhdistelevä TwoSet Live nähtiin viikko sitten viikonloppuna. Molemmat konsertit Helsingin Musiikkitalon Camerata-salissa olivat loppuunmyytyjä.

    Kaksikko keräsi Helsingissä viikon verran voimia, sillä varsinainen keikkaputki alkoi maanantaina Berliinistä ja jatkuu muun muassa Müncheniin ja Hampuriin. Saksalaiskaupunkien jälkeen vuorossa on Pohjois-Amerikka.

    Viime vuonna alkanut maailmankiertue on jo pysähtynyt muun muassa Wienissä, Lontoossa, Hong Kongissa ja Singaporessa. Kysyntää olisi enemmänkin. Liput ovat menneet kuin kuumille kiville.

    Nykyään kaksikko kuvaa sketsivideoita noin kolme kertaa viikossa. Loppuaika kuluu suunnitteluun, käsikirjoitusten kirjoittamiseen ja editointiin, johon viulistit ovat hankkineet myös auttavia käsiä. Lopputuloksissa käytetään monia internetkulttuurista tuttuja tehokeinoja.Jyrki Lyytikkä / Yle

    Yleisörakenne poikkeaa radikaalisti siitä, mitä tavallisissa sinfoniakonserteissa on totuttu näkemään. TwoSet Live vetää puoleensa nuoria faneja ja ihmisiä, jotka eivät klassisen musiikin konserteissa tavallisesti käy.

    Maailman sinfoniaorkesterit maksaisivat maltaita reseptistä, jolla uudet ja nuoret yleisöt löytäisivät tiensä konserttisaleihin.

    Suurin osa sinfoniakonserttien kävijöistä on ikäihmisiä. Kaksikon mielestä ei riitä, että kertoo nuorelle, kuinka hyvää klassinen musiikki on. Sen sijaan pitäisi tarjota mahdollisuus löytää se itse.

    – Usein tapana on yrittää kouluttaa nuoria klassisen musiikin ystäviksi, käskeä heitä pitämään klassisesta musiikista. Se tuntuu luotaantyöntävältä. Parempi olisi asettua heidän tasolleen, samastua heihin ja kuunnella heitä, Eddy sanoo.

    Ei tässä olla konserttitraditiota muuttamassa. Silti kaksikko rohkaisee kokeilemaan myös uutta.

    – Asiat eivät ole mustavalkoisia. Pitää olla tilaa ajatella tradition ulkopuolelta, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkien filharmonisten orkestereiden pitäisi alkaa tehdä komediaa.

    – Mutta jos joku keksii hyvän idean, niin sitä pitäisi kokeilla.

    Elokuvasäätiö käy häirinnän ja epätasa-arvon kimppuun avoimuuden keinoin – säätiö julkisti historiansa ensimmäisen strategian

    Elokuvasäätiö käy häirinnän ja epätasa-arvon kimppuun avoimuuden keinoin – säätiö julkisti historiansa ensimmäisen strategian


    Suomen elokuvasäätiö on ollut muiden elokuvatoimijoiden kanssa myrskyn silmässä kuluneen vuoden ajan. Ylen toimittaja Sara Rigatelli kertoi tammikuussa julkaistussa jutussaan saaneensa useilta kymmeniltä naisilta tietoa seksuaalisesta...

    Suomen elokuvasäätiö on ollut muiden elokuvatoimijoiden kanssa myrskyn silmässä kuluneen vuoden ajan.

    Ylen toimittaja Sara Rigatelli kertoi tammikuussa julkaistussa jutussaan saaneensa useilta kymmeniltä naisilta tietoa seksuaalisesta häirinnästä niin elokuvakoulutuksessa kuin -kuvauksissakin. Rigatellin jutussa keskiöön nousi Taideteollisen korkeakoulun entinen professori, ohjaaja Lauri Törhönen. Jutuista ja studiohaastatteluista kuitenkin kävi ilmi, että tekijöitä on runsaasti.

    Aihetta oli jo aiemmin käsitellyt Heidi Lindén lopputyössään Aalto-yliopiston elokuvakoulutuksen linjalta. Häirintä- ja ahdistelutapausten esiintuloa vauhditti kansainvälinen #metoo-liike, joka nosti esiin naisiin kohdistuvaa häirintää sosiaalisen median kautta.

    Elokuvasäätiö oli pakotettu reagoimaan asiaan. Se tuomitsi häirinnän ja ahdistelun. Samalla #metoo potkaisi vauhtia työlle, joka oli säätiössä jo idullaan. Säätiöltä puuttui strategia ja sitä alettiin laatia vauhdilla.

    Tänään julkistetun viisivuotistrategian pääpaino on avoimuudessa, tasavertaisessa toimintakulttuurissa ja asiakaspalvelun parantamisessa.

    – Tällä talolla on ollut erilaisia tavoiteohjelmia, mutta ääneen lausuttua strategiaa ei ole ollut. Kun tulin taloon kaksi vuotta, ihmettelin asiaa. Tämä nykyinen hallitus on sitten toimekkaasti pannut sen alulle, kertoo Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Lasse Saarinen.

    Saarisen mukaan miehiä ei suosita naisten kustannuksella

    Elokuvasäätiön tulisi uuden strategiansa mukaan tukea myös elokuvien ja tv-tuotantojen monimuotoisuutta. Se on Saarisen mukaan vaikea asia, jonka kanssa säätiö painii päivittäin. Kuinka saada mahdollisimman monen erilaisen tekijän ääni kuuluville ja elokuvat tekoon.

    Elokuvan rahoituspäätökset kulkevat tuotantoesittelijöiden kautta toimitusjohtajalle. Esittelijöiden joukossa on uusia kasvoja, joilla on monimuotoisuus asenteissaan jo valmiiksi, vakuuttaa toimitusjohtaja Saarinen. Mitä tulee epäilyyn mieshakijoiden suosimisesta naishakijoiden kustannuksella, siihen löytyy Saarisen mukaan luonnollisiakin selityksiä.

    – Naistekijät hakevat paljon vähemmän kuin miestekijät. Se taas johtuu historiasta. Vielä 1980–90-luvuilla koulutettiin paljon enemmän miehiä alalle. Tämä tulee vuosien myötä tasoittumaan itsestään. Tässä on tällainen historiallinen painolasti.

    YLEHäiriköivältä ohjaajalta voidaan tulevaisuudessa katkaista rahoitus

    Elokuva-ala on ollut niin Suomessa kuin muuallakin ala, josta keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta ja häirinnästä on lähtenyt liikkeelle.

    Elokuvaa tehdessä työskennellään intiimien kohtausten äärellä, välillä herkissäkin tunnetiloissa. Näyttelijöillä ei ole vakituista työsuhdetta tai edes työehtosopimusta. Jokainen, tunnettukin kasvo, pelkää maineensa ja seuraavan työpaikan puolesta. Se saa varsinkin naiset sietämään epäasiallista käytöstä joko ohjaajan tai muun työryhmän jäsenen taholta.

    Oma lukunsa ovat ala-ikäiset, erityisen haavoittuvat näyttelijät. Heille ohjaaja on niin suuri guru, että vastaansanominen tuntuu pyhäinhäväistykseltä.

    Seksuaalinen ahdistelu kriminalisoitiin Suomessa vasta 2014. Useat esimerkiksi Lauri Törhöseen liittyvät tapaukset ovat ajalta ennen tätä. Suomen #metoo-liikkeen kautta on tullut ilmi, että tämänkin päivän elokuvatuotannoissa on kiusaamista, häirintää ja ahdistelua. Yhtenä kiusaajana nousi esiin Suomen tunnetuimpiin ohjaajiin kuuluva Aku Louhimies.

    Miten säätiön kaltaiselta viranomaiselta sitten sujuu valvonta. Istuuko Saarinen paikalla vakoilemassa, kun elokuvia kuvataan?

    – No ei! Emme tietenkään voi sellaisella tasolla valvoa. Voimme ohjata alaa toimimaan paremmin kuin tähän asti. Lisäksi voimme asettaa tukisopimuksiin uusia ehtoja. Esimerkiksi, jos meille tulee tietoa työntekijöiden huonosta kohtelusta, voimme vaatia siitä selvityksen. Siksi aikaa tukien maksattaminen keskeytyy.

    Myös lakimuutos tulossa

    Suomen elokuvasäätiö pyrkii strategiansa mukaan myös palvelemaan paremmin sekä tukia hakeavia asiakkaitaan että mediaa ja tutkijoita. Tähän keskittyy erityisesti uusi tiedotus- ja tutkimusosasto. Lisäksi tavoitteena on rahoituksen kasvattaminen, elokuvien saavutettavuuden lisääminen ja kansainvälisen yhteistyön, näkyvyyden ja rahoituksen tukeminen.

    Säätiö on uuden edessä myös ensi vuoden alussa. Silloin tullee voimaan uusi laki elokuvan julkisesta rahoituksesta. Muutoksia tulee muun muassa tukipäätösten vahvistamiseen ja rahoituksen maksamisen katkaisuun. Säätiön ja alan toimijoiden yhteistyötä vahvistamaan aiotaan perustaa neuvottelukunta.

    Sampo Terho: Valtio lähtee rahoittamaan yksityistä musiikkimuseota - kunniagalleriaan pääsivät jo Katri-Helena ja Sibelius

    Sampo Terho: Valtio lähtee rahoittamaan yksityistä musiikkimuseota - kunniagalleriaan pääsivät jo Katri-Helena ja Sibelius


    Helsinkiin kaavaillun yksityisen Musiikkimuseon julkinen rahoitus oli pitkään auki, mutta tilanne muuttui kertaheitolla torstaina. Kulttuuriministeri Sampo Terho (sin.) vahvisti Yle Uutisille, että valtio rahoittaa Helsingin Pasilaan suunniteltua...

    Helsinkiin kaavaillun yksityisen Musiikkimuseon julkinen rahoitus oli pitkään auki, mutta tilanne muuttui kertaheitolla torstaina.

    Kulttuuriministeri Sampo Terho (sin.) vahvisti Yle Uutisille, että valtio rahoittaa Helsingin Pasilaan suunniteltua uutta musiikkiin erikoistunutta Fame-museota 750 000 eurolla.

    Vielä iltapäivällä hankkeen puuhamies Mikko Vanni oli epätietoinen valtion lopullisesta kannasta.

    Museo maksaa noin 4,5 miljoonaa euroa. Summasta yksi kolmannes eli 1,5 miljoonaa euroa on laskettu julkisen tuen varaan. Potti on tarkoitus kerätä valtiolta, Helsingin kaupungilta sekä yksityisiltä säätiöiltä.

    Myöskään Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio ei pystynyt vielä tänään vahvistamaan kaupungin mahdollista mukaantuloa rahoittajana, koska valtion tuki oli vielä siinä vaiheessa auki.

    On erittäin todennäköistä, että valtion rahoitus aukaisee nyt sekä kaupungin että yksityisten säätiöiden rahahanat.

    Museon loppurahoitus on tarkoitus kattaa 1,5 miljoonan euron pankkilainalla sekä käynnissä olevalla osakeannilla.

    Pasilan uuden ostoskeskuksen Triplan yhteyteen perustettavan museon ytimessä on suomalaisen musiikin kunniagalleria. Sen kymmenen ensimmäistä suomalaisen musiikin legendaa on jo julkistettu.

    Galleriaan ovat päässeet muun muassa Sibelius, Katri-Helena ja Juice Leskinen.

    Musiikkimuseo Famen on tarkoitus avautua lokakuussa 2019.

    Juha "Junnu" Vainiosta tehty elämäkerta nostaa esiin rankan alkoholismin – Ilkka Vainio kuitenkin muistaa isänsä rakastavana hahmona


    Juha "Junnu" Vainion uusi elämäkerta antaa raadollisen kuvan lauluntekijän elämästä. Kirjaa varten on tehty kymmenittäin haastatteluja. Ääneen ovat päässeet lähipiiri ja aikalaiset viihdemaailmasta. Kirjan antama kuva viinanhuuruisista...

    Juha "Junnu" Vainion uusi elämäkerta antaa raadollisen kuvan lauluntekijän elämästä. Kirjaa varten on tehty kymmenittäin haastatteluja. Ääneen ovat päässeet lähipiiri ja aikalaiset viihdemaailmasta.

    Kirjan antama kuva viinanhuuruisista vuosista ei ole mairitteleva. Vaimo ja neljä lasta joutuivat elämään arkea, jossa isä oli enemmän tai vähemmän juovuksissa.

    Kirjaan on haasteltu myös ensimmäistä vaimoa Taina Vainiota, joka kertoo Junnu Vainion olleen välillä jopa väkivaltainen häntä kohtaan. Aamu-tv:n haastelussa vanhin lapsista Ilkka Vainio haluaa kuitenkin korostaa hyviä puolia. Hän ei ole kokenut lapsuuttaan mitenkään ikävänä.

    – Minulla oli erittäin rakastava isä. Lapsuutemme oli värikäs. Juha teki kuitenkin yli 2000 laulua, joten on siinä muutakin tehty kuin juhlittu.

    Elämäkerran kirjoittaja Petri Pietiläinen sanoo ajan olleen kypsä totuudenmukaiseen kuvaan ikonisesta sanoittajasta.

    – Junnun kuolemasta on 28 vuotta, joten ihmiset olivat valmiita myös raadollisemman puolen esiin tuomiseen. Minulle tuli tunne, että haastateltavat puhuivat todella rehellisesti.

    Olohuoneessa vieraili viihdemaailman kerma

    Alkoholi kuului Junnun Vainion elämään jo nuoresta alkaen. Meno kuitenkin yltyi, kun perhe muutti Espoon Haukilahteen, missä naapurustossa asui paljon muita viihdetaiteilijoita. Ilkka Vainio muistelee, että perheen olohuoneessa nähtiin usein Danny, Vesku, Remu ja Eino Grön.

    – Meillä riitti ohjelmaa. Aika ei käynyt pitkäksi. Toki sitten, kun toimintaa alkoi olla liikaa, niin isän työnteko alkoi kärsiä.

    1970-luvulla oli aallonpohja. Lauluja ei enää oikein syntynyt ja samaa tahtia alkoivat työtarjoukset vähentyä. Silloin Juha Vainio päätti raitistua. Hän oli silloin 37-vuotias.

    – Isä eli kuitenkin lähes parikymmentä vuotta ilman viinaa. Minä olin vasta 57-vuotias, kun lopetin. Olisi pitänyt ottaa isästä mallia ja lopettaa aikaisemmin, sanoo musiikkituottaja Ilkka Vainio.

    Junnu oli tarinamylly myös siviilissä

    Juha Vainio työskenteli uransa aikana monien viihdeartistien kanssa ja oli yksi maamme tuotteliaimmista sanoittajista. Junnu esiintyi myös itse. Hänet tunnetaan myös nimellä Juha Watt Vainio. Tunnetuimpia kappaleita ovat Vanhojapoikia viiksekkäitä, Albatrossi ja Sellaista elämä on, jonka mukaan myös tuore elämäkerta on nimetty.

    Junnun sanoitukset ovat rakkaita suomalaisille ja tietokirjailija Petri Pietiläinen sanoo moneen kertaan liikuttuneensa kirjanteon aikana.

    – Oli hienoa tavata ihmisiä, jotka aivan aidosti kertoivat, miten paljon Junnun laulut merkitsevät heille.

    Pietiläisen ja valokuvaaja Juha Metson kirja on syntynyt useiden haastattelujen pohjalta. Pietiläinen huomasi, että Vainio oli varsinainen tarinaniskijä, sillä tapahtumaketjujen hahmottaminen kirjaan oli yllättävän haastavaa.

    – Esimerkiksi Junnun raitistumisesta sain kuulla ainakin kymmenen erilaista tarinaa. Kaikki haastateltavat vannoivat, että näin se meni, näin Junnu sen kertoi minulle. Eli Junnu pyöritti varsinaista tarinamyllyä myös arjessaan.

    Juha Vainio asui viimeiset vuotensa Sveitsissä. Hän kuoli vain 52-vuotiaana. Ilkka Vainio herkistyi Aamu-tv:n haastattelussa kertoessaan viimeisistä tapaamisistaan isänsä kanssa.

    – Juha pyysi minua viimeistelemään jotain lauluja ja yhtäkkiä hän pyysi anteeksi, jos on ollut huono isä. Sanoin, että ei, olet ollut oikein hyvä isä.

    Taiteilija löysi pahvilaatikosta 400 patinoitunutta lasinegatiivia – kuvien alkuperä vei Karjalan kannakselle

    Taiteilija löysi pahvilaatikosta 400 patinoitunutta lasinegatiivia – kuvien alkuperä vei Karjalan kannakselle


    Tästä on kyseTaiteilija Edwina Goldstone osti pahvilaatikollisen vanhoja lasinegatiiveja.Myöhemmin selvisi, että lasinegatiivit oli kuvattu Vahvialan pitäjässä ja Nurmin kylässä Karjalan kannaksella.Riihimäellä asuva ja työskentelevä...

    Tästä on kyseTaiteilija Edwina Goldstone osti pahvilaatikollisen vanhoja lasinegatiiveja.Myöhemmin selvisi, että lasinegatiivit oli kuvattu Vahvialan pitäjässä ja Nurmin kylässä Karjalan kannaksella.Riihimäellä asuva ja työskentelevä taiteilija on hyödyntänyt kuvia teoksissaan.Parhaillaan Edwina Goldstonen töitä on esillä Hämeenlinnassa.

    Riihimäellä talvella 2011 taiteilija Edwina Goldstone astui sisään käytettyä tavaraa myyvään liikkeeseen. Hänen katseensa osui pahvilaatikkoon, josta pilkisti lasinegatiivi. Negatiivissa olivat tytön kasvot, jotka puhuttelivat taiteilijaa.

    – Koska rakastan vanhoja valokuvia, tarinoita ja historiaa, uteliaisuuteni heräsi. Kuka hän on, mitä hän tekee täällä, miten hän päätyi tänne ja mikä on hänen tarinansa? Ostin koko laatikon. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä olin hankkinut!

    Uteliaisuus herää: mistä lasinegatiivit kertovat?

    Lopulta Goldstonella oli käsissään 400 vanhaa lasinegatiivia. Niiden tarina alkoi selvitä, kun Goldstonen mies huomasi lasinegatiiveissa tekstin. Kuvat olivat Karjalasta: Vahvialan pitäjästä ja Nurmin kylästä.

    Taiteilija tiesi, että tämän aineiston parissa tulee vierähtämään aikaa.

    – Oli tehtävä tutkimusta: löydettävä joku, jonka kanssa keskustella, keitä nämä ihmiset ovat. Jossain vaiheessa minulle selvisi, että on olemassa Vahviala-seura, johon sain yhteyden Karjalan Liiton kautta.

    Goldstone ja joukko Vahviala-seuran jäseniä tapasivat. Toiveena oli tunnistaa kuvan henkilöitä ja paikkoja, ja tietenkin kuulla kuviin liittyviä tarinoita. Kaikki tapaamiseen tulleet Vahviala-seuran jäsenet olivat naisia.

    Rouvat kertoivatkin innokkaasti Vahvialasta, mikä vaati tarinoiden ymmärtämiseksi Goldstonelta erityistä kärsivällisyyttä. Rouvat puhuivat murteella, kun taas Goldstone itse puhuu äidinkielenään englantia.

    Niin keskustelut Vahviala-seuran rouvien kanssa kuin muutkin tapaamiset matkan varrella ovat inspiroineet taiteilijaa hänen käsitellessään kuvia osana taidettaan. Valokuvia hyödyntäneitä töitä on ollut esillä Mäntässä 2015, Helsingissä Galleria Huudossa 2016 ja nyt Hämeenlinnassa GalleriaKONEessa.

    Patina kertoo menneestä

    Edwina Goldstone on päättänyt, että Hämeenlinnan Earth Song / Maan Laulu -näyttely on viimeinen, jossa hän hyödyntää Riihimäellä pahvilaatikosta paljastuneita Vahviala-lasinegatiiveja.

    – Tämän näyttelyn jälkeen minun työni tämän osalta päättyy.

    Paljon tunteita, tarinoita ja ihastusta taidematka on tuottanut ja jättänyt jälkeensä. Näyttely koostuu piirustuksista, valokuvista, installaatioista, tutkimusmateriaalista ja videoista. Goldstone päätti hyödyntää taiteen keinoja kertoakseen unohdetusta historiasta.

    Tämän näyttelyn jälkeen minun työni tämän osalta päättyy. Edwina Goldstone

    Monet lasinegatiiveista olivat huonossa kunnossa. Juuri huonokuntoiset kiinnostivat Goldstonea taiteilijana.

    – Ne puhuvat ajasta. Eivät pelkästään kuvattujen ihmisten matkasta, vaan myös itse lasinegatiivit kertovat ajankulusta patinansa kautta.

    Lasinegatiiveista osa oli liimautunut yhteen. Niiden pinnassa oli erilaisia vaurioita, säröjä ja pölyä. Ne kaikki kertovat omaa tarinaansa kuluneesta ajasta.

    Yksi taiteilijan omista suosikkikuvista on mukana näyttelyssä. Hän ei yrittänytkään erottaa kahta toisiinsa takertunutta negatiivia, vaan suurensi kuvan, jossa asemarakennus ja koululaisten ryhmäkuva olivat sulautuneet toisiinsa.

    Mieliinpainuva hetki: valokuvassa tutut kasvot

    Vahvialan kuvat kertovat vuosista 1924–1940, ajasta ennen ensimmäistä evakkomatkaa. Edwina Goldstone kertoo, että hän pystyy ymmärtämään niitä tunteita, joita kodin jättäminen ihmisessä herättää.

    Hänen tilanteensa ei toki ole samanlainen kuin karjalaisilla, mutta Suomeen muutettuaan hänkin on jättänyt kotimaansa taakseen, kuten karjalaiset jättivät oman kotiseutunsa.

    Vasemmalla yksi taiteilijan omista suosikkikuvista: kahden yhteenliimautuneen lasinegatiivin tulos.Tiina Kokko / Yle

    – Sinussa säilyy aina jotakin kotimaastasi, pohtii taiteilija.

    Sitä tunnetta, jossa ihmiset ovat menettäneet oman kotimaansa ilman omaa syytään, taiteilija on Vahviala-materiaalin parissa työstänyt.

    Kun Goldstone tapasi Vahviala-seuran rouvia, hänellä oli lasinegatiiveista skannattuna 70 kuvaa. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli se, kun kun eräs nainen tunnisti kuvasta itsensä ja veljensä. Myöhemmin Goldstone löysi sisaruksista toisen kuvan, jossa olivat myös heidän vanhempansa.

    Lasinegatiivien kohtalo: "Eivät kuulu minulle"

    Goldstonen vahvin veikkaus valokuvien ottajaksi on paikallisen koulun rehtori ja opettaja Antti Tuomala. Moni muistaa, että miehellä oli kamera aina mukanaan.

    Toinen vaihtoehto on seudulla pari vuotta asunut kiertävä valokuvaaja. Goldstone uskoo kuvaajan olevan kuitenkin rehtori, sillä kuvat ajoittuvat parinkymmenen vuoden ajanjaksolle.

    – Alusta alkaen on ollut selvää, että Vahviala-kuvat eivät kuulu minulle, sanoo Goldstone.

    Hän tarjoaakin lasinegatiiveja Kansallisarkistolle ja Suomen valokuvataiteen museolle, jotka voivat valita niistä parhaiten säilyneet. Vahviala-seura saa puolestaan itselleen digitaalisen kuvakokoelman, jonka Goldstone on tehnyt negatiiveista.

    Edwina Goldstone: Earth Song / Maan laulu GalleriaKONEessa Hämeenlinnassa 23. lokakuuta asti.

    Brittitaiteen tuhmat pojat Gilbert & George lähettävät terveisiä opiskelijoille:

    Brittitaiteen tuhmat pojat Gilbert & George lähettävät terveisiä opiskelijoille: "Haistattakaa opettajilla", katso video


    Siinä he nyt ovat, Britannian tuhmat pojat Gilbert & George, tarkastamassa Helsingin taidemuseo HAM:in näyttelyään, jonka teokset he ovat valinneet itse. Näyttely avautuu perjantaina. – Olemme ripustukseen erittäin tyytyväisiä. Extraordinary,...

    Siinä he nyt ovat, Britannian tuhmat pojat Gilbert & George, tarkastamassa Helsingin taidemuseo HAM:in näyttelyään, jonka teokset he ovat valinneet itse. Näyttely avautuu perjantaina.

    – Olemme ripustukseen erittäin tyytyväisiä. Extraordinary, tavatonta, George aloittaa.

    – Pakkohan siitä on pitää. Me suunnittelimme tämän, Gilbert jatkaa.

    Suomen näyttelynsä he ovat nimenneet vaatimattomasti The Major Exhibitioniksi, suurimmaksi, kenties tärkeimmäksi. Herroilla on huumorintajua, mutta myös varaa.

    Gilbert & George tunnetaan anarkistista teoksista, joiden keskiössä ovat muun muassa ruumiineritteet, uskonto, kuolema, seksuaalisuus ja alastomuus – ihmiselämä, kuten he korostavat.

    Aiheensa taiteilijat löytävät kotikulmiltaan. He ovat asuneet vuosikymmeniä samassa osoitteessa monikulttuurisessa Itä-Lontoossa, jonka katujen usein rujoakin elämää he tallentavat kuviinsa.

    – Teokset ovat meidän kaupunkikuvaamme. Ne ovat yhdistelmä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, Gilbert sanoo.

    Gilbertin & Georgen motto on taidetta kaikille. Heidän mielestään teosten ei kuulu olla niin vaikeita, että ne avautuvat vain prosentille katsojista. Siksi herrat eivät lämpene abstraktille taiteelle. Heille keskeistä ovat ihmisyys ja tunteet.

    Gilbertin & Georgen motto on: Taidetta kaikille.Laura Railamaa / YleSama työ, elämä ja räätäli

    Gilbertillä & Georgella eli Gilbert Prouschilla (s. 1943) ja George Passmorella (s. 1942) on ollut yhteinen elämä, työ ja räätäli jo 50 vuotta. Pari tapasi vuonna 1967 opiskellessaan Saint Martin’sin taidekoulussa Lontoossa. Gilbert on alun perin Italiasta ja George Englannin Devonista.

    Kuuluisia heistä tuli 1970-luvulla Singing Sculpture (Laulava veistos) -performanssinsa ansiosta. He vetivät vanhoja music hall -klassikoita puvut päällä ja kasvot metallinhohtoisiksi maskeerattuina.

    Performanssit ovat sittemmin vaihtuneet kuvakollaaseiksi, mutta edelleen herroihin viitataan elävinä veistoksina. Ja onhan heissä jotain hyvin performatiivista. Se näkyy pukeutumisessa ja kuuluu puhetavassa. Georgen aksentti on yläluokkainen, huoliteltua oxbridge-englantia.

    On kuin parilla olisi sama tajunta ja ajatukset: kun toinen aloittaa lauseen, toinen lopettaa sen. Väliin Gilbert kysyy what you call, miten se nyt sanoisi ja George tokaisee extraordinary, tavatonta.

    Ristiriita sokeeraavien teosten ja Gilbertin & Georgen pukeutumisen välillä on ilmeinen. Osa kollaaseista ylittää hyvän maun rajat mennen tullen.

    Yhden sarjan nimi on Silkkaa paskaa (1994) ja sitä kuvissa todella on – valtavassa koossa. Teokset ovat monumentaalisia. Ja niillä on kuvaavia nimiä kuten Kahdeksan pökälettä, Kusikolo.

    Gilbertille & Georgelle on alusta asti ollut oleellista pukeutua hyvin. – Lentokentälläkin turvatarkastuksessa meille sanottiin: "Harvat pukeutuvat enää lennoille noin hyvin. Saanko tarkastaa, että ette kanna räjähteitä", George (oik.) vitsailee.Juha Kivioja / Yle

    Herrojen puvut ovat viimeisen päälle, paksua englantilaista villaa, räätälillä teetetty. Georgen mukaan he ovat alusta asti halunneet olla jotain muuta kuin hippiartisteja. Mieluiten normaaleja ja kunnioitusta herättäviä, jotain jota äidin ei tarvitsisi hävetä.

    – Kaikkialla maailmassa ihmiset pukeutuvat häihin, hautajaisiin ja ristiäisiin, koska ne ovat heille tärkeitä hetkiä. Me olemme luovia taiteilijoita ja jokainen hetki on meille tärkeä. Pukeutuminen on osa meidän tapaamme puhua maailmalle.

    Gilbertin & Georgen puvut ovat identtiset mutta eriväriset. Sama pätee kravatteihin. Ne viimeistelevät mielikuvan täydellisistä, vanhan ajan brittiherrasmiehistä. Se on osa Gilbertin & Georgen taiteilijuutta, he ovat itse teoksia.

    –Ja koska meillä on puvut, meitä ei pysäytetä lentokentällä, Gilbert huomauttaa.

    – Ja ravintolassa saa aina pöydän, kun on puku päällä, George jatkaa.

    Näistä miehistä on vaikea päästä perille. Haudanvakavat aiheet vaihtuvat lennosta brittihuumoriin. George puhuu siitä, miten häpeällistä on, että edelleen jossain päin maailmaa ihmiset viruvat selleissä vain siksi, että ovat harrastaneet seksiä. Hetkeä myöhemmin hän kertoo hauskan anekdootin. Ja niitä riittää.

    – Meillä ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, että meitä ihaillaan, George (oik.) sanoo.Laura Railamaa / YlePäähänpinttymä naamakarvoista

    Gilbertin & Georgen kuvissa esiintyvät usein Gilbert & George itse. Helsinkiin kaksikko on valinnut teoksia, joissa näkyy paljon partoja. Sarjassa The Beard Pictures (2016) taiteilijapari on verhoutunut erilaisiin naamakarvoihin: lehdistä ja piikkilangoista, oluesta ja monumenteista tehtyihin.

    Mistä tämä päähänpinttymä partoihin?

    –Kun me olimme teini-ikäisiä, ei voinut kuvitellakaan saavansa töitä tarjoilijana, jos oli parta. Nyt on turha kuvitella saavansa paikkaa ilman partaa. Ajat muuttuvat ja se on kiehtovaa, George sanoo.

    Taiteilijat tekivät havainnon. Televisiota katsoessaan he alkoivat nähdä paljon partoja. Niitä pilkotti usein ihmismassojen raajaamiseen käytettyjen muurien tai piikkilanka-aitojen takaa.

    – Tajusimme, että parrat perustuvat uskontoihin. On ortodoksipartoja, juutalaispartoja, muslimipartoja, hipsteripartoja. Jopa Englannin armeijan sotilailla saa nykyisin olla parta, Gilbert perustelee karvojen runsasta määrää.

    Partojen lisäksi esillä on myös teoksia sarjasta Scapegoating pictures (2013). Nykyajan syntipukkeja käsittelevissä teoksissa voi erottaa paljon pommeja. Osassa teoksista on hunnutettuja naisia. Sarja käsittelee syyttämistä ja syntipukkien etsimistä.

    – Koko maailma perustuu toisten syyttämiselle, sille, että väitetään toista paremmaksi ja toista huonommaksi, harjoitetaan syrjintää kansojen, maiden ja hallitusten välillä. Tämä on valtavan suuri moderni aihe, George sanoo.

    – Kun avaamme kotiovemme Fournier Streetillä, näemme naisia burkhissa, muslimeja, päihteinä käytettäviä ilokaasukapseleita ympäri katuja. Ne ovat kuin pieniä pommeja. Kuvat ovat erikoinen yhdistelmä siitä, mitä kaduilla tapahtuu. Me emme ota kantaa, me teemme maisemakuvia, näytämme, millaista siellä on, Gilbert analysoi.

    Ja tämänkin herrat tekevät selväksi: He eivät ole uskon miehiä, minkään uskon.

    – Meidän viestimme on: kieltäkää uskonto ja dekriminalisoikaa seksi.

    Jälkimmäisen he sanovat yhteen ääneen. Kuulostaa manifestilta.

    Gilbert & Georgen teos Papillista (2013). Siinäkin esiintyy myös taiteilijapari itse.Laura Railamaa / YleHousut nilkoissa vastakarvaan

    Gilbert & George ovat aina uineet vastakarvaan. Taiteilijoiden nettisivuilla on esillä koko Naked Shit Pictures (1994) -kuvasarja. Yhdessä sen kuvista he vetävät housut nilkkoihin ja pyllistävät suoraan kohti katsojaa. Tätä teosta he eivät ole valinneet HAM:in näyttelyyn.

    Brittilehti The Guardian summasi hiljattain kaksikon elämää sanoilla: "50 vuotta saastaa, raivoa ja siitäs saitte -taidetta".

    Yllättäen taiteilijat sanovat, että he eivät pidä itseään kriittisinä tekijöinä. He eivät arvostele yhteiskuntaa toisin kuin monet muut saman ikäluokan kollegat, jotka ovat vastustaneet pommia, Amerikkaa ja sitä ja tätä, kuten George sanoo.

    – Me puolustamme asioita, emme vastusta. Jos joku koputtaa ovellemme ja pyytää allekirjoitusta vetoomukseen, me kysymme, minkä puolesta se on, ja allekirjoitamme aina. Olemme vuosien varrella tulleet varmasti puolustaneeksi kauheita asioita nimillämme, George naurahtaa.

    Palkintojen ja huomionosoitusten perusteella britit rakastavat Gilbertin & Georgen suorastaan hengiltä. Herrat ovat voittaneet saarivaltakunnan arvostetuimman Turner prize -kuvataidepalkinnon (1986), edustaneet maataan Venetsian biennaalissa (2005) ja esittäneet taidettaan suurissa näyttelyissä muun muassa Tate Modern -museossa Lontoossa (2007) ja New Yorkin MoMassa (2015). Heidät on nimetty useiden yliopistojen kunniatohtoreiksi ja he ovat maailmankuuluja.

    Valtaapitävien tunnustus ei kuitenkaan hidasta menoa. Gilbert korostaa, että moraalisuus, se, miten käyttäytyä ihmisiksi, on aina ollut kaksikolle tärkeätä.

    – Se on osa taidettamme. Olemme jollain tapaa moralistisia taiteijoita. Ja ne valtaapitävät? Me pyrimme vain saamaan aikaiseksi fantastisia näyttelyitä, Gilbert sanoo.

    – Ei meillä toki ole mitään sitä vastaan, että meitä ihaillaan. Ja on meillä myös panettelijoita. Panettelijoita on aina, George muistuttaa.

    – Me kutsumme heitä kulmankurtistajaluokaksi. Aina, kun he näkevät meidät, he kurtistavat kulmiaan, Gilbert jatkaa.

    – Kulmankurtistajaluokan tunnistaa heti metrossa, ravintolassa. Heidät erottaa kilometrien päästä, George selventää.

    Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, myös Helsingissä saattaa nähdä muutaman kohonneen kulmakarvan.

    Gilbert & George: The Major Exhibition -näyttely Helsingin kaupunginmuseo HAM:ssa 12.10.2018–24.2.2019.

    – Kun aloitimme vuonna 1968, halusimme heti tehdä taidetta, joka on humaanimpaa. Me halusimme asettaa ihmisen taiteen keskiöön. Me teimme itsestämme eläviä veistoksia, Gilbert (vas.) sanoo.Juha Kivioja / Yle

    Äidinkielinero Aleksis Kivi oli vaikea pala elämäkerturi Teemu Keskisarjalle: "Suunnilleen samantasoiset lähteet kuin Jeesuksen lapsuudesta"


    – Kiltti, väkivaltainen, ilonpoika, surunpoika, lapsellinen, sympaattinen, ihmisarka, uhoilija. Historioitsija Teemu Keskisarja kuvaa Suomen kansalliskirjailijaa Aleksis Kiveä lonkalta peräti kahdeksalla adjektiivilla. On Aleksis Kiven päivän...

    – Kiltti, väkivaltainen, ilonpoika, surunpoika, lapsellinen, sympaattinen, ihmisarka, uhoilija.

    Historioitsija Teemu Keskisarja kuvaa Suomen kansalliskirjailijaa Aleksis Kiveä lonkalta peräti kahdeksalla adjektiivilla.

    On Aleksis Kiven päivän aamu.

    Adjektiiveista on riittänyt polttoainetta Keskisarjan tuoreeseen kirjaan Saapasnahka-torni, joka kertoo vuonna 1872 kuolleen kansalliskirjailijan elämäntarinan.

    Kivi oli Keskisarjan mukaan sekä työnvieroksuja että työhullu, joka loi häikäisevän tuotantonsa vain noin vuosikymmenessä.

    Kivi kuoli 146 vuotta ennen Keskisarjan kirjaa. Haluaisiko historioitsija tavata kohteensa?

    – Olisi kiva olla hänen ystävänsä ja auttajansa, Keskisarja sanoo.

    Äidinkielinero, melko hyvä metsästäjä

    Keskisarja kuvaa Suomen ensimmäistä ammattikirjailijaa "puolentoista asian ihmiseksi": äidinkielinero ja melko hyvä metsästäjä.

    – Kivi oli pystymetsän äidinkielinero, joskin myös harjaantunut konstiniekka. Seitsemän veljestä on ylivertainen siksi, että Kivi oli puhekielen taitaja ja kuullun ymmärtäjä vailla vertaa.

    Keskisarja sanoo ymmärtävänsä, miksi Seitsemän veljestä sai ilmestymisaikanaan paljon kritiikkiä ja nousi suomenkielisen kirjallisuuden kulmakiveksi vasta myöhemmin. Aikalaiset 1870-luvun alussa eivät olleet kypsiä ymmärtämään Kiven arkisuomen arvoa.

    – Seitsemän veljestä ei ole maailmankirjallisuudesta Suomeen singahtanut sirpale, vaan kotoperäistä peruskalliota, Keskisarja kuvaa.

    Viheliäinen kohde

    Salamyhkäinen kansalliskirjailija oli karata elämäkerturilta. Kirja myöhästyi.

    – Viheliäinen työ. Tämä oli ensimmäinen kerta historioitsijana, kun kirjani myöhästyy vuodella, Keskisarja sanoo.

    Syynä oli tunnettujen lähteiden vähyys.

    – Kiven lapsuudesta on suunnilleen samantasoiset lähteet kuin Jeesuksen lapsuudesta. Aikuisiältä on hyvää kirjeenvaihtoa, 70 kirjettä, mutta ne ovat tunnettuja, ja halusin löytää lisää.

    Keskisarja sanoo tarjonneensa tutkimusapulaisille tuhatta euroa jokaisesta uudesta Kiven kirjoittamasta kirjeestä, tuloksetta. Mutta jossain niitä on, hän uskoo.

    – Jos Kiven kirjeiden etsimisestä tulee kansallinen projekti, eli niitä kaivellaan raunioista ja piironginlaatikoista samoin kuin Qumranin kääröjä, niin jotain on pakko olla vielä löytämättä.

    Lönnqvist ja tuho

    Kansalliskirjailijan nosti kansakunnan kaapin päälle lopulta hänen tuhonsa verraten nuorena, vain 38-vuotiaana.

    Kiven tappoivat kritiikki, tukijoiden puute kielisodassa ja naisettomuus. Kaksi viimeistä vuottaan hän kulki Keskisarjan sanoin "vääjäämättä pimeitä mielisairauden polkuja".

    – On hiljentävä, surullinen anekdootti, että ylilääkäri Lapinlahden mielisairaalassa merkitsi Kiven diagnoosiksi "varit stark onanist", eli ollut armoton onanisti. Naisettomuus hänet yhtenä syynä tappoi.

    Kirjailijan tuottoisina vuosina Charlotta Lönnqvist ja tämän emännöimä Fanjunkarsin torppa olivat elintärkeät. Lönnqvistin ja Kiven suhteen laatuun ei Keskisarja tai tämän tarjoamat porkkanarahat pystyneet tuomaan lisävaloa, mutta Lönnqvistin merkitys on Keskisarjan mukaan yhtä kaikki kiistaton.

    – Hän oli suurenmoinen suojelijatar. Ilman Fanjunkarsin kamaria Kivi ei olisi pystynyt luomaan ehjiä, kokonaisia teoksia.

    Katso myös: Suomen juhlapäivät, Aleksis Kivi alle kolmessa minuutissa

    Lue myös: Historioitsija Teemu Keskisarja havahtui suomen kielen rappiotilaan viimeistellessään Aleksis Kiven elämäkertaa: "Englanti tyhmentää kaikilla arjen tasoilla"

    Intialainen joukkoraiskaus sai suomalaisdokumentaristin liikkeelle – Syntyi elokuva siitä, miten poikia pitäisi kasvattaa

    Intialainen joukkoraiskaus sai suomalaisdokumentaristin liikkeelle – Syntyi elokuva siitä, miten poikia pitäisi kasvattaa


    Tilastojen mukaan Intiassa tapahtuu raiskaus joka 22. minuutti. Maa on tunnettu myös julmista joukkoraiskauksista. Joulukuussa 2012 kuusi nuorta miestä hyökkäsi koulutytön kimppuun bussissa. Miehet raiskasivat tytön ja tämä kuoli myöhemmin...

    Tilastojen mukaan Intiassa tapahtuu raiskaus joka 22. minuutti.

    Maa on tunnettu myös julmista joukkoraiskauksista. Joulukuussa 2012 kuusi nuorta miestä hyökkäsi koulutytön kimppuun bussissa. Miehet raiskasivat tytön ja tämä kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin.

    Järkyttävä teko herätti intialaiset protestoimaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan ja uutinen levisi ympäri maailmaa. Suomalainen dokumenttiohjaaja Inka Achté ei päässyt asian yli.

    – Luin jostain englantilaisesta lehdestä, että Intiassa oli tällaista liikehdintää, jossa miehet asettuvat naisten rinnalle ja sanovat, ettemme missään tapauksessa hyväksy tätä. Että tällainen käytös on häiritsevää ja häiriintynyttä.

    Inka Achté löysi pokien kanssa työskentelevän MAVA-organisaation Intian Mumbaista. Monet muut järjestöt tukevat naisten oikeuksia vain naisten järjestöjen kautta.Jouni Immonen / Yle

    Achté alkoi selvittää, löytyisikö vastaavia projekteja Suomesta tai Euroopasta. Kysely ei tuottanut tulosta. Oli lähdettävä Intiaan.

    – Elokuvaa ryhdyttiin tekemään ennen kuin kukaan uskoi, että Trumpista tulisi presidentti. Ennen niitä kaikkia pukuhuonepuhe-läppiä, mitä hän heitti. Samoin Metoo-kampana ei ollut vielä käynnistynyt.

    – Rahoituksen saaminen oli haasteellista. Koettiin, että tämä on intialainen ongelma. Miksi suomalainen ihminen menisi toiselle puolelle maapalloa tekemään tällaista elokuvaa. Kun Trump sitten valittiin ja #metoo-liike alkoi, niin kiinnostus lisääntyi huimasti, Achté sanoo.

    Toksinen maskuliinisuus ei ole vitsi, vaan johtaa järkyttäviin seurauksiin

    Inka Achté lähti rohkeasti kohti Mumbaita. Elokuvan työryhmä pestasi sieltä paikallisen kuvausryhmän ja osatuottajan.

    Poikatyötä tekevän järjestön nimi on MAVA eli Men Against Violence & Abuse. Sen työntekijät liikkuvat laajalla alueella Mumbaissa. Järjestö vetää työpajoja, kouluttaa kasvattajia ja vapaaehtoisia vertaiskouluttajia.

    Pojat kokoavat työpajassa kollaasin erilaisista naisista. MAVA-järjestö neuvoo poikia katsomaan asioita myös tyttöjen ja naisten kantilta.napafilms

    Työpajoissa pohditaan erilaisten harjoitteiden avulla, millaisia naiset ovat ja mitä heiltä vaaditaan. Pojilta ja nuorilta miehiltä kysytään, onko oikein katsoa ja kohdella naista siten, kuin vielä tänä päivänäkin tehdään. Alentuvasti.

    – Intia on patriarkaalinen yhteiskunta. Meillä on vallalla ajattelumalli, jonka mukaan miespuolinen jälkeläinen on perheelle arvokkaampi kuin naispuolinen. Ajattelu johtaa sukupuolten väliseen epätasa-arvoon jo syntymästä asti, sanoo MAVA-järjestön johtaja, sosiaalityöntekijä Harish Sadani.

    – Miehet ajattelevat, että he ovat koskemattomia. He ovat itseoikeutettuja valtaan ja etuoikeuksiin yhteiskunnassa. Etuoikeuksiin, joita kukaan ei kyseenalaista.

    Ajattelu on Sadanin mukaan johtanut naisvihaan, uhrien syyllistämiseen ja seksismiin.

    – Vasta viime vuosina on alettu puhua toksisesta maskuliinisuudesta. Mielestäni se on kaiken alku ja juuri, Sadani sanoo.

    Siihen intialaispojat kasvavat.

    Rangaistusten koventaminen ei auta

    Kouluttaja käskee poikia sulkemaan nyrkin tiukasti. Toisten poikien tehtävä on avata sormet keinolla millä hyvänsä. Pojat saavat kokea, miltä tuntuu, kun toinen käy käsiksi väkisin.

    Dokumenttielokuva Miehen malli, englanniksi Boys Who Like Girls, seuraa 16-vuotiaan mumbailaisnuorukaisen Vedin elämän käännekohtaa. Hänen pitäisi valmistua koulusta, mutta kotona on vaikea keskittyä opintoihin. Siellä hallitsevat väkivaltainen, alkoholisoitunut isä sekä opiskeluista ja kotitöistä viis välittävä veli. Äiti kannustaa poikaa opintielle, mutta tarvitsee myös paljon apua.

    Vedin henkireiät ovat tanssiharrastus sekä uusi kerho, jossa opitaan olemaan erilainen mies kuin isä.

    – Aina, jos uutisotsikoihin nousee joukkoraiskaus, aletaan puhua rangaistuksista. Siitä, että niiden tulisi olla kovemmat. Toiseksi kiinnitetään huomiota naiseen, uhriin. Mitä hän teki, minne hän oli menossa, mitä hänellä oli päällään.

    Kun pojilta kysytään MAVAN työpajassa, millainen nainen ei ole “hyvä nainen”, he osoittavat lehdestä leikkaamansa alusvaatemallin kuvaa. Mutta raiskatut työt eivät ole keikistelleet alusvaatteissaan kadulla tai liiemmin lehtien sivuilla. He ovat tavallisia tyttöjä menossa kotiin harrastuksista tai maalla kotiin pellolta.

    Pojat saavat työpajassa merkitä kaikki naisen osat, mitä suinkin tietävät. Intiassa kouluissa ei ole sukupuolikasvatusta.napafilms

    Pojat muistelevat Delhin tapausta. Oliko tyttö vähissä vaatteissa? Eipä ollut. Oli talvi ja kylmä ja tytöllä oli monta kerrosta vaatteita yllään. Ja onko sillä sitten väliä? Oikeuttaako vaatetus väkivaltaan?

    – Valitettava totuus on, että naisiin kohdistuva väkivalta on normalisoitunut ja arkipäiväistynyt Intiassa. Meidän pitäisi ottaa nollatoleranssi sitä kohtaan, sanoo Harish Sadani.

    – Sen sijaan rangaistusten koventaminen ei toimi. Missään päin maailmaa ei olla havaittu, että ankarammat rangaistukset olisivat johtaneet väkivaltarikosten vähenemiseen, Sadani toteaa.

    Naisten asia on miesten asia

    Miehen malli -elokuvan Suomen ensi-ilta oli Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Sen jälkeen se on kiertänyt Suomea. Esitysten yhteyteydessä on järjestetty keskustelutilaisuuksia yhteistyökumppanien kanssa. Poikien kanssa tehtävälle seksuaalikasvatustyölle olisi Suomessakin sijansa.

    Katso täältä seuraavat esitykset ja keskustelutilaisuudet.

    Elokuvassa on liikuttava kohta. Harish Sadani lähtee matkalle Tanskaan ja osallistuu kansainväliseen tapahtumaan, jossa puhutaan naisiin kohdistuvasta hyväksikäytöstä.

    Hän kiertää tapahtuman kojulta toiselle ja kyselee vinkkejä rahoituksen hankkimiseksi. Kaikki järjestöt kertovat tekevänsä yhteistyötä vain naisten järjestöjen kanssa. Hämmentävää.

    – Seksuaalista väkivaltaa kutsutaan naisten asiaksi. Kyllä se on yhtä lailla miesten asia. Suurin osa väkivallan tekijöistähän on miehiä. Eivät he ole tässä asiassa ulkopuolisia, Sadani puuskahtaa.

    MAVA aloitti poikatyön jo 25 vuotta sitten. Tuolloin järjestössä ajateltiin, että se on aikaansa edellä. Nyt 25 vuoden jälkeen, se on edelleen aikaansa edellä. Rahoituksen hankkiminen poikien ja nuorten miesten asenteiden muuttamiseksi on todella vaikeaa. Työtä ei nähdä tarpeellisena.

    Ved ja hänen koulukaverinsa miettivät, kuinka tyttöjä voisi lähestyä dokumenttielokuvassa Miehen malli.napafilms

    Inka Achté on Sadanin linjoilla. Hän haluaisi miehet mukaan keskusteluun niin Intiassa, Suomessa kuin kaikkialla muuallakin. Elokuvallaan Achté pyrkii vaikuttavuuteen. Hän haluaa avata silmiä ja ravistella asenteita.

    – Haluaisin miesten tajuavan, miten toksinen maskuliinisuus haittaa myös heidän elämäänsä. Olen käynyt katsomassa paljon dokumenttielokuvia, jotka käsittelevät naisten oikeuksia. Usein kaikki katsojatkin ovat naisia. Toivon, että tämä elokuva avaisi areenan myös miehille.

    Achté on kohdannut työn edetessä myös paljon miehiä, jotka eivät hyväksy maskuliinisen vallan väärinkäyttöä. Varsinkin nuorempi polvi tuntuu sanoutuvan irti vanhoista öykkärimäisistä roolimalleista.

    – Seksuaalisensitiivisyydestä ei kauheasti puhuta kouluissa, vaikka meillä sentään on seksuaalivalistusta. Monissa maissa sitäkään ei ole.

    – Myös Suomessa naisten ja miesten pitäisi kokoontua yhteen ja keskustella siitä, mitä tarkoittaa, että minut on kasvatettu näin. Mitä on olla mies tai nainen. Ja miten saataisiin terveempi yhteiskunta kaikille.

    Selma Vilhusen elokuva Hölmö nuori sydän on teiniraskautta, rasismia ja toivoa:

    Selma Vilhusen elokuva Hölmö nuori sydän on teiniraskautta, rasismia ja toivoa: "Draama ei vaadi sitä, että kaikki olisi maksimaalisen kamalaa"


    Vanhemmuus on todella pelottavaa. Erityisen pelottavaa se on, jos ikää on 15 vuotta, eikä lähipiirin aikuisista ole sen paremmin malliksi kuin tueksi. Selma Vilhusen uutuuselokuvassa Hölmö nuori sydän rääpäleeksi haukuttu Lenni ja luokan...

    Vanhemmuus on todella pelottavaa. Erityisen pelottavaa se on, jos ikää on 15 vuotta, eikä lähipiirin aikuisista ole sen paremmin malliksi kuin tueksi.

    Selma Vilhusen uutuuselokuvassa Hölmö nuori sydän rääpäleeksi haukuttu Lenni ja luokan coolein tyttö, Kiira saavat selvitä vahinkoraskautensa kanssa miten parhaiten taitavat. Äideillä on kädet täynnä elämänpettymystä ja pienempiä lapsia. Isät ovat kauan sitten kadonneet, jos koskaan ovat paikalla olleetkaan.

    Vastuuseen kasvaminen ottaa erityisen koville Lennille, joka on tottunut lyömään hanskat tiskiin pienimmänkin vaikeuden edessä.

    Hölmö nuori sydän sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla. - Sikäläiset katsojat tunnistivat nämä samat oikeistopopulismin nousuun liittyvät ilmiöt. Ne näkyvät tässä ajassa joka puolella Suomea, joka puolella Eurooppaa, ja Pohjois-Amerikassa, Vilhunen toteaa.Mikko Koski / Yle

    Vaikka tarinan ytimessä on kahden itähelsinkiläisnuoren kasvutarina, ei Hölmö nuori sydän ole varsinaisesti nuorisoelokuva. Se on tämän päivän Suomesta, eriarvoisuudesta ja toivosta kertova elokuva, jonka katse on teini-ikäisen silmien korkeudella.

    Aikuisuus ei näyttäydy Hölmössä nuoressa sydämessä kovin häävinä, mutta Selma Vilhunen ei tuomitse hahmojaan.

    Jo hänen edellisen elokuvansa, Tyttö nimeltä Varpun viesti oli se, että on vaikea olla loistava vanhempi, jos koko ajan joutuu pelkäämään putoamista.

    – On ne, jotka pärjäävät hyvin, tai jopa tosi hyvin. Sitten on ne, joilla menee yhä huonommin. Kuilu siinä välissä levenee. On paljon nuoria, jotka elävät todella kovassa aikuisen puutteessa, ja ovat tosi yksin. On myös paljon aikuisia, jotka ovat myös tosi yksin ongelmiensa kanssa.

    Hölmössä nuoressa sydämessä Lenni päätyy vimmaisessa aikuisenkaipuussaan naapurin rasisti-Janneen.

    Ville Haapasalo on elokuvassa Janne, jonka tarjoamaan miehen malliin Lenni (Jere Ristseppä) tarttuu.Tuffi Films / Uwa IduozeeTurhautuminen kääntyy väärään osoitteeseen

    Hinta, jonka Lenni maksaa äijäporukkaan pääsystä ja nähdyksi tulemisesta, on äärioikeistolaisen maailmankatsomuksen omaksuminen. Vihan suuntaamista väärään osoitteeseen vauhdittaa Lennin katkeruuteen vajonnut äiti, jota alakerran maahanmuuttajaperheen pärjääminen korpeaa.

    Kun itsellä ei ole mitään, ei saisi olla muillakaan.

    Hölmön nuoren sydämen ytimessä on kysymys siitä, mitä vetää etenkin oman elämänsä kanssa haparoivia nuoria miehiä rasistisiin liikkeisiin, summaa Vilhunen.

    – Lennin ja Kiiran rakkaustarinan kautta saadaan kuva tästä ajasta ja yhteiskunnasta, ja syistä rasismin takana. Valitettavasti oma turhautuneisuus ja eksyneisyys on hirveän helppo projisoida sinne, missä joku on vielä heikommilla kuin sinä itse.

    Hölmö nuori sydän on käsikirjoittaja Kirsikka Saaren ja Selma Vilhusen ensimmäinen pitkä yhteisprojekti Oscar-ehdokkuuden saaneen lyhytelokuvan Pitääkö mun kaikki hoitaa (2012) jälkeen.Mikko Koski / YleTarinan takana on tunnettu todellisuus

    Hölmö nuori sydän sijoittuu Itä-Helsinkiin. Ei siksi, että se olisi jokin erityinen rasismin pesäpaikka, vaan siksi, että se on käsikirjoittaja Kirsikka Saarelle tuttu miljöö.

    Oman lähiön nuorten tarina on kuplinut Saaren mielessä oikeastaan siitä lähtien, kun hän on alkanut kirjoittaa. Elokuvan ensi-illan alla tarina ilmestyi myös romaanina.

    – Paras kaverini sai vauvan, kun me olimme 16-vuotiaita, ja me oltiin ihan tohkeissamme. Emme tietenkään tienneet, mitä se oikeasti tarkoittaa.

    Saari ei kuitenkaan halunnut tehdä Hölmöstä nuoresta sydämestä nostalgiaretkeä omiin nuoruusvuosiinsa, eikä katsoa nuoruutta aikuisen näkökulmasta. Siksi käsikirjoitusta varten haastateltiin suuri joukko Lennin ja Kiiran ikäisiä itähelsinkiläisiä.

    – Nuoruus näyttäytyy paljon hurjempana kuin millaisena me itse silloin se koettiin, vaikka siihen kuuluu hyvin samankaltaisia asioita. Yksi asia, mikä tuli paljon esille, oli se, että moni nuori on perheessä vanhemman paikalla.

    Sekä ohjaaja Selma Vilhuselle, että käsikirjoittaja Kirsikka Saarelle oli tärkeää, että kaikki mitä kerrotaan, on mahdollisimman totta. Kielikin. Siksi nuoret näyttelijät saivat muokata repliikkejä omaan suuhunsa sopiviksi.

    – Vähän niitä vittu-sanoja piti kyllä karsia, alkoi kuulostaa sen verran karmivalta, Vilhunen nauraa.

    .

    Rosa Honkonen, Ephraime Lopanda, Aamu Milonoff ja Elsa Marjanen näyttelevät Hölmön nuoren sydämen tiivistä tyttöporukkaa.Tuffi Films / Uwa Iduozee

    Tarinan tavoitteena ei ole moralisoida tai opettaa, vaan kuvata todellisuus sellaisena kuin se nuorten puheissa esiintyi.

    – Me halusimme kertoa rehellisesti ja myös raadollisesti siitä, mitä me oikeasti näemme ympärillämme. Toisaalta ei haluttu jättää pois myöskään toivoa, ja sitä hyvää mitä ihmisistä löytyy myös, summaa Vilhunen.

    Hölmön nuoren sydämen todellisuus on kaukana lohduttomasta. Apua ja olkapäitä löytyy sieltä, mistä niitä ei huomaa etsiä. Nuorten elämä ei ole pelkkää kriisistä toiseen räpiköintiä. Lonkeron värisen lokakuun keskellä on glitteriä, kavereita, bileitä ja pöljäilyä.

    Vilhunen sanoo, että sekä hänen että Saaren maailmankatsomukseen kuuluu usko siihen, että kaikissa ihmisissä on mahdollisuus kohtaamiseen, rakkauteen ja oppimiseen. Hänestä tuntuisi omituiselta jättää se puoli ihmisistä pois elokuvissa.

    – Olen aina ajatellut, että on tärkeää tutkia sitä, missä ihmiset ovat hyviä, ja antaa sille myös tilaa. Draamallisuus tai dramaattisuus ei aina tarkoita sitä, että kaikki on maksimaalisen kamalaa. Jännittävät tarinat voivat olla myös siellä, missä ihmiset on mielenkiintoisella tavalla hyviä toisilleen.

    Sonya Lindfors ja Abshir Sheikh Nur näyttelevät pariskuntaa Hölmössä nuoressa sydämessä.Tuffi Films / Uwa IduozeeElokuvien Suomi on vielä kovin valkoinen

    Nyky-Suomi ei ole yksivärinen tai kaksikielinen. Se näkyy yhä kummallisen vähän kotimaisessa elokuvassa suhteessa siihen, miten paljon se näkyy ihmisten arjessa.

    Hölmö nuori sydän on poikkeus.

    Yksi keskeisimmistä hahmoista on Abshir Sheikh Nurin näyttelemä perheenisä, joka osaa olla aikuinen muillekin kuin omalle jälkikasvulleen. Avustajajoukossa on useita maahanmuuttajataustaisia amatöörinäyttelijöitä, ja osa repliikeistä on somalinkielisiä.

    Hölmön nuoren sydämen tuottanut, viiden naisen yhteinen Tuffi Films on sitoutunut projekteissaan heijastelemaan yhteiskunnan monimuotoisuutta kameran edessä ja takana.

    Ohjaaja Selma Vilhusen mielestä yksi elokuva ei silti vielä kesää tee.

    Ei varsinkaan valkoihoisten, syntyperältään suomalaisten naisten tekemä elokuva.

    – Se on yhä kauhean kapeaa, ketkä pääsevät elokuvissa olemaan peilejä, kokonaisia ihmisiä, joiden tarinat ovat tärkeitä. Hölmö nuori sydän ei tilannetta vielä korjaa. Todella toivon, että siinä, ketkä meillä tarinoita pääsevät kertomaan, tapahtuu muutosta.

    Yksi ryhmä, jonka äänen Vilhunen haluaa vahvemmin yhteiskunnassa kuuluviin, ovat nuoret. Sen eteen hän on itse tehnyt jo melkoisesti.

    Vilhusen ensimmäinen pitkä fiktioelokuva, Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saanut Tyttö nimeltä Varpu (2016) kertoi 12-vuotiaan tytön tarinan. Sen jälkeen Vilhunen teki dokumenttielokuvan nuorista keppihevosharrastajista. Hobby horse revolution (2017) nousi kansainväliseksi ilmiöksi.

    Syy lapsiin ja nuoriin keskittymiseen on Vilhusen mukaan yksinkertainen: he ovat kaikkein tärkeintä, mihin aikuiset voivat huomionsa keskittää.

    – Se on kaikenkattava syy, mutta on toinenkin: nuoret ovat kerta kaikkiaan ihan mahtavia. Nuoret ovat mun mielestäni ikuinen opin ja viisauden lähde. Aikuisuudessa on mun mielestä tosi paljon kyse poisoppimisesta. Nuorilla on se tieto.

    Sen tiedon, johon Vilhunen viittaa, hän saa lähes taianomaisesti irti nuorista esiintyjistään.

    Jere Ristseppä ei ennen pääosaansa Hölmön nuoren sydämen Lenninä ollut näytellyt edes kiveä koulun juhlissa.

    Jere Ristseppä ja Rosa Honkonen kiittelevät ohjaajaa kuvausten ilmapiiristä. - Mikään tuntunut kiusalliselta, Honkonen sanoo. Honkonen on ennen Kiiran roolia näytellyt muun muassa Hannaleena Haurun elokuvassa Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017).Mikko Koski /Yle"Se on tosi realistinen, jos multa kysytään"

    Se oli ihan läppä koko idea. Tai ainakin puoliksi, muistelee Jere Ristseppä.

    Hän oli äitinsä työpaikalla harjoittelussa, kun hän sai kaveriltaan Tuffi Filmsin Facebook-sivuilta napatun kuvankaappauksen. Siinä haettiin 15–17 -vuotiasta, pienikokoista lähiöuskottavaa nuorta elokuvarooliin.

    – Mä näytin sitä mutsille ja nauroin, mutt se sano, ett mee kokeilee. Emmä ollu alkuun ihan tosissaani, mutt kävin muutamissa koekuvauksissa ja sit se napsahti.

    Sekö roolissa houkutti, että Lenni vaikutti niin itsesi oloiselta kaverilta?

    – Joo.

    Olet itsekin Itä-Helsingistä?

    – Joo.

    Ristsepän rooli on niin haastava, että siinä olisi joutunut koville kokenutkin näyttelijä. Hahmo käy läpi valtavia tunteita ja elämänmuutoksia, mukana on fyysisestikin rankkoja kohtauksia. Ja sitä paitsi tarinassa tapahtuu juttuja, jotka voisivat monen 15-vuotiaan mielestä olla todella noloja.

    Nuoren näyttelijän mielestä kuvaukset eivät kuitenkaan ottaneet koville, sillä ilmapiiri oli todella turvallinen. Kohtauksia harjoiteltiin paljon, etenkin Kiiraa näyttelevän Rosa Honkosen kanssa.

    – Me silleen tutustuttiin toisiimme tosi hyvin. Ilmapiiri oli tosi luottavainen, kuvauksissa tosi hyvä meininki ja kaikilla hyvä keskinäinen kemia. Se varmaan vaikutti asiaan.

    Myös ohjaaja Selma Vilhunen arvelee, että nuoret näyttelijät pystyvät olemaan niin luontevia, koska asioita harjoitellaan tarpeeksi. Ja mokata saa.

    – Mä pyrin harjoittelemaan niin paljon kuin aikaa on, mutta eihän sitä nuorten kanssa ole loputtomiin. Muuten he ehtisivät kasvaa irti hahmoistaan. Kaiken a ja o on turvallisuuden tunne kuvauksissa. Ihmiset pystyvät antamaan täyden potentiaalinsa, jos heillä on sellainen olo, että heidän ei tarvitse pelätä mitään. Ei varsinkaan virheiden tekemistä.

    Jere Ristseppä on lopputulokseen tyytyväinen. Ensimmäisellä katselukerralla oli vaikea seurata muuta kuin omaa suoritusta. Nyt Hölmö nuori sydän näyttää jo hyvältä, omaltakin osalta.

    – Se on tosi realistinen, jos multa kysytään. Tollasta tapahtuu niinku oikeesti.

    Kuvauksista jäi niin hyvät muistot, että hommaan voisi ryhtyä toistekin. Yhtä ainoaa kohtausta lukuun ottamatta.

    – Sauna oli jääkylmä, ja meidän päälle ruiskutettiin vielä kylmää vettä. Se oli aika nihkeetä.

    Kiiran (Rosa Honkonen) aidon näköinen raskausvatsa tilattiin Hollannista. - Etukäteen vähän arvelutti, miten osaan esittää teiniraskautta, kun en ole sitä kokenut, ja sekin, miten maha tehdään, Honkonen kuvailee.Tuffi Films / Uwa Iduozee
    Ylen sivuilta tuttu karikatyyripiirtäjä Pasi Penkki on kuollut

    Ylen sivuilta tuttu karikatyyripiirtäjä Pasi Penkki on kuollut


    Ylen sivuilta tuttu karikatyyripiirtäjä Pasi Penkki on kuollut. Tiedon kuolemasta kertoi hänen poikansa. Penkki oli kuollessaan 70-vuotias. Pasi Penkin entiset työtoverit muistavat hänet erittäin huumorintajuisena ja samalla pohdiskelevana hahmona....

    Ylen sivuilta tuttu karikatyyripiirtäjä Pasi Penkki on kuollut. Tiedon kuolemasta kertoi hänen poikansa. Penkki oli kuollessaan 70-vuotias.

    Pasi Penkin entiset työtoverit muistavat hänet erittäin huumorintajuisena ja samalla pohdiskelevana hahmona. Penkki jäi eläkkeelle vuonna 2011.

    – Pasilla oli persoonallinen tyyli ja hän tarttui aina heti ajankohtaisiin aiheisiin, kertoo Penkin entinen kollega ja esimies Touko Yrttimaa.

    Sama persoonallinen tyyli säilyi piirroksissa, vaikka kynä vaihtuikin sähköiseen kuvankäsittelyyn saatossa.

    Vapaa-ajallaan Penkki harrasti vielä vanhoilla päivillään lumilautailua ja lautailun tullessa Suomeen oli ensimmäisiä lumilautavideoiden kuvaajia.

    Pasi Penkin pilakuvat ilmestyivät aikoinaan mm. Yle Uutisten nettisivuilla. Penkin piirroksia on esillä myös hänen verkkosivuillaan.

    Linda Liukas riemastui talouslehti Forbesin tunnustuksesta:

    Linda Liukas riemastui talouslehti Forbesin tunnustuksesta: "Maailmaa ei muuteta vain optioihin investoimalla vaan myös sijoittamalla lapsiin"


    Leveä hymy kuuluu puhelinlinjaa pitkin Linda Liukkaan ottaessa onnittelut vastaan. – Tuntuu mainiolta! On hauskaa huomata, että aikuiset naisetkin tarvitsevat tällaisia roolimalleja. Ja ehkä miehetkin. Lastenkirjailija ja kuvittaja Liukas on...

    Leveä hymy kuuluu puhelinlinjaa pitkin Linda Liukkaan ottaessa onnittelut vastaan.

    – Tuntuu mainiolta! On hauskaa huomata, että aikuiset naisetkin tarvitsevat tällaisia roolimalleja. Ja ehkä miehetkin.

    Lastenkirjailija ja kuvittaja Liukas on huomioitu yhtenä Euroopan johtavista teknologia-alan naisista talouslehti Forbesin kokoamalla 50 nimen listalla.

    Linda Liukas kertoo, että listalla on useita hänelle entuudestaan vieraita nimiä, ja ilmoittaa nappaavansa heti heidät omiksi roolimalleikseen.

    – Hienoa, että Forbesin listalla on fokuksessa juuri Eurooppa. Mielestäni Euroopan historiassa, eurooppalaisessa ihmiskuvassa ja meidän laaja-alaisuudessamme on paljon tarjottavaa paljolti Yhdysvaltojen ja Kiinan vetämälle teknologiakeskustelulle.

    Liukas kuuluu "taistelijoihin"

    Forbesin listaamia naisia ei ole asetettu tärkeysjärjestykseen. Heidät on kuitenkin luokiteltu viiteen joukkoon, jotka koostuvat yritysjohtajista, kasvuyrittäjistä, insinööreistä, keksijöistä sekä "taistelijoista" eli maailmaa teknologian avulla muuttavista ihmisistä.

    Liukas on lehden mukaan yksi taistelijoista. Lehti mainitsee Liukkaan yhtenä Rails Girls -verkoston perustajista. Yli 300 kaupungissa toimiva verkosto järjestää ohjelmointityöpajoja tytöille.

    – Kivaa, että talouslehti Forbes, joka toimii aivan eri rekisterissä kuin minä, näkee, ettei maailmaa muuteta vain optioihin investoimisella vaan myös sijoittamalla lapsiin!

    Forbes huomioi myös Liukkaan Hello Ruby -kirjasarjan, joka on käännetty 25 kielelle. Kirjoissa ja niihin liittyvässä sovelluksessa opetetaan lapsille ohjelmointia tarinoiden ja pelien kautta. Sarjan uusin kirja julkaistaan tässä kuussa englanniksi.

    Saamansa tunnustuksen Liukas toivoo johtavan siihen, että vanhemmat puhuisivat lapsilleen monenlaisista roolimalleista.

    – On tärkeää pienten poikienkin tajuta, että myös nainen tai tyttö voi toimia tällä alalla.

    Forbesin mukaan listan koostamisessa on otettu huomioon kunkin naisen johtoasema, vaikutus talouteen sekä yleinen vaikutusvalta omalla alallaan. Lehti listaa syksyllä Yhdysvaltain ja koko maailman johtavat teknologia-alan naiset.

    Lue lisää:

    Linda Liukkaan kolumni: Kun kasvojentunnistus ei toimi, onko syy ihmisen vai tekoälyn?

    Henkilökuva: Linda Liukas – Neiti täydellinenkin itkee takahuoneessa

    Kuuntele Linda Liukkaan haastattelu Yle Puheen Tuija Pehkosen vieraana

    Kaupunki päätti tuoda elävää musiikkia kotihoidon asiakkaiden koteihin – vaikutukset yllättivät: ''Ei tässä tiedä kuka saa ja kuka antaa''

    Kaupunki päätti tuoda elävää musiikkia kotihoidon asiakkaiden koteihin – vaikutukset yllättivät: ''Ei tässä tiedä kuka saa ja kuka antaa''


    Tästä on kyseKouvolan kotihoidossa kotikäynneille lähtee mukaan muusikko laulamaan ja soittamaan.Nyt musiikista halutaan pysyvä osa kotihoidon arkea.Sairaalamuusikko kiertää kotikäynneillä loppuvuoden ajan, ja myös hoitajia kannustetaan...

    Tästä on kyseKouvolan kotihoidossa kotikäynneille lähtee mukaan muusikko laulamaan ja soittamaan.Nyt musiikista halutaan pysyvä osa kotihoidon arkea.Sairaalamuusikko kiertää kotikäynneillä loppuvuoden ajan, ja myös hoitajia kannustetaan musisoimaan.

    Aune Kuusanhako avaa kotinsa oven sisään tulijoille Kouvolassa. On kotihoidon käynnin aika. Sisään astuu tuttu lähihoitaja Sari Perätalo. Hänen vanavedessään kynnyksen ylittää sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas.

    – Tänään on laulupäivä, Perätalo huikkaa.

    – Aha, no lauletaan, lauletaan, Aune Kuusenhako vastaa.

    Lähihoitaja Sari Perätalo poimii verenpainemittarin kirjahyllystä ja kiinnittää sen Kuusenhaon käsivarteen. Iida-Maria Uljas nappaa kanteleen syliinsä, soittaa muutaman soinnun ja alkaa laulaa.

    – Sinisiä, punaisia ruusunkukkia…

    Aune Kuusenhako kuuntelee keskittyneesti. Kun verenpaine on mitattu, hän ja hoitaja yhtyvät lauluun.

    ''Harvoin täällä mitään hauskaa tapahtuu''

    Sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas valmistui kesän alussa sairaala- ja hoivamusiikkiin erikoistuneeksi yhteisömuusikoksi. Hän toteutti osana opintojaan keväällä kokeilun, jossa hän kiersi muutaman päivän ajan musisoimassa Kouvolan kaupungin kotihoidon asiakaskäynneillä.

    – Kotihoidosta oli ollut paljon negatiivista uutisointia. Oma mummini oli kotona pidempään kuin olisi halunnut olla. Olin nähnyt sitä arkea siellä, ja sain ajatuksen, että entä jos musiikkia vietäisiinkin sinne koteihin, Iida-Maria Uljas kertoo.

    Kantele kulkee usein Iida-Maria Uljaan mukana kotihoidon käynneillä.Juulia Tillaeus / Yle

    Kokeilun vaikutukset yllättivät positiivisesti. Musiikki piristi sekä asiakkaita että hoitajia ja toi vaihtelua päivään.

    – Asiakkaat ovat olleet tosi iloisia ja muistelleet kuukausia jälkikäteen, että olipas sillä sairaalamuusikolla ihana ääni ja voi kun hän tulisi uudestaan. Moni on yksinänsä kotona, eikä kukaan muu käy siellä, kuin hoitajat muutaman kerran päivässä. Sitten onkin tällainen yllätys mukana, että joku laulaa ja soittaa, lähihoitaja Sari Perätalo toteaa.

    Hyvin tyytyväinen on myös Aine Kuusenhako, jonka luona sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas tänään on vierailulla.

    – Minusta tämä on mukavaa. Minulla on hyvä lauluääni niin minähän voin aina laulaa, Aune Kuusenhako sanoo.

    Yhtäkkiä meillä onkin jotain, mitä me voimme jakaa ja olemmekin aika lähekkäin. sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas

    Musiikin voima yllätti myös muusikon, vaikka hän oli etukäteen tutustunut useisiin tutkimuksiin, joissa musiikin hyödyntämistä käsiteltiin. Vastaavaa kotihoidon musiikkitoimintaa on järjestetty Suomessa aiemminkin. Esimerkiksi Helsingissä sosiaalialan järjestö Helsinkimission muusikkopartiot vierailevat kotihoidon asiakkaiden luona.

    – Se, miten voimakas väline musiikki on sille kohtaamiselle, on tullut itsellekin yllätyksenä. Että saa kontaktin sellaiseen ihmiseen, joka on itselle ihan vieras, ja jota ei ole koskaan ennen tavannut ja jolla on aivan erilaiset kokemukset. Sitten yhtäkkiä meillä onkin jotain, mitä me voimme jakaa ja olemmekin aika lähekkäin. Usein on sellainen olo, etten kyllä tiedä kuka tässä antaa ja kuka saa, Iida-Maria Uljas toteaa.

    Kaupunki myönsi kokemusten perusteella toiminnan jatkamiseen rahoituksen loppuvuodeksi. Nyt Iida-Maria Uljas kiertää hoitajien mukana kotikäynneillä kerran viikossa.

    – Oikeastaan kaikki palaute mitä saa, on positiivista, että milloin tulet taas ja olipa kiva kun kävit. Eilen yksi vanhempi rouva totesi, että ai nytkö te jo lähdette ja että saa tulla joka päivä. Harvoin täällä mitään hauskaa tapahtuu, Uljas naurahtaa.

    Myös hoitajia kannustetaan musisoimaan

    Musiikista halutaan pysyvä osa Kouvolan kotihoidon arkea. Moni kotihoidon hoitajista harrastaa musiikkia, ja heidän taitonsa halutaan valjastaa mukaan hoitotyöhön.

    – Tavoitteenamme on, että hoitajat ottaisivat musiikin yhdeksi työvälineekseen ja muistaisivat työssään, että musiikin kautta asiakkaille voi tuoda iloa. Hoitajiltakin tahtoo arkityön tiimellyksessä unohtua, että esimerkiksi suihkuun meno voisi onnistua paljon leppoisammin ja askeleet rytmittyä, jos asiakkaan kanssa vaikka laulettaisiin joku marssi, Kouvolan kaupungin kotihoidon kehityspäällikkö Sirkku Kallio toteaa.

    Aune Kuusenhako laulaa mielellään.Tommi Parkkinen / Yle

    – Saatan itse kysyä vaikka ruokailun aikana, että jos minä laulan jotain, niin syötkö sinä sillä aikaa. Sitten asiakas saa toivoa jotain ja Googlesta voi etsiä sanat nopeasti. Siinä menee ruokailukin nopeasti ja huomaamatta, lähihoitaja Sari Perätalo toteaa.

    Perätalo nappaa jääkaapista kulhon ja ryhtyy lämmittämään puuroa. Iida-Maria Uljas istuutuu keittiönpöydän ääreen Aune Kuusenhaon viereen ja levittää laulun sanat tämän eteen. Juokse sinä humma -kappaleen sävelet alkavat kaikua keittiön seinistä.

    – Tätä meidän isä aina lauloi, Kuusenhako toteaa laulamisen lomassa.

    Suurin osa suhtautuu myönteisesti

    Kevään musiikkikokeilussa oli mukana vain yksi Kouvolan kotihoitoalueista, mutta nyt syksyllä mahdollisuutta muusikon vierailuun tarjotaan kaikille. Suurin osa kotihoidon asiakkaista on halunnut ottaa muusikon vastaan.

    – Asiakkaat ovat sanoneet, etteivät he enää koskaan uskoneet saavansa sellaista konserttielämystä. Osa koki sen ihan konsertiksi, kun muusikko tuli soittamaan ja laulamaan. Laulut ovat tuoneet valtavasti erilaisia tunteita esille, kehityspäällikkö Sirkku Kallio kertoo.

    Tässä tehdään yhdessä, ja se on se juttu. sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas

    Iida-Maria Uljas ottaa usein kanteleen mukaansa kotihoidon käynneille. Sen säestämänä on luontevaa soittaa kansanlauluja, joita ikäihmiset osaavat hyvin.

    – Kyllä täällä lauletaan myös iskelmää ja humppaa. Minäkin olen oppinut paljon uutta, kun olen toiveita toteuttanut. Jotain toivekappaletta kuuntelin automatkalla netistä ja kirjoitin siihen nuotit ja sanat. Sitten pystyin esittämään sen. Kyllä tässä monenlaista luovuutta saa käyttää, Uljas kertoo.

    – En ajattele ollenkaan, että tämä olisi esiintymistä, Iida-Maria Uljas sanoo.Juulia Tillaeus / Yle

    Uljas opettaa luovuuden hyödyntämistä syksyn aikana myös hoitajille. Hän kouluttaa hoitajia syksyn aikana musiikin hyödyistä, jotta hoitajat rohkaistuisivat ottamaan musiikin osaksi omaa työtään.

    – Minusta on ihanaa, että voin tehdä musiikin kanssa tällaista työtä. En ajattele ollenkaan, että tämä olisi esiintymistä. Tässä tehdään yhdessä, ja se on se juttu, Iida-Maria Uljas toteaa.

    Musiikki nopeuttaa töitä

    Vaikka osa kotihoidon käynneistä on hyvin lyhyitä, se ei ole este musisoinnille. Pikemminkin päinvastoin.

    – Kymmenessä minuutissa ehtii ainakin kolme laulua. Pelkäsimme, että monet käynnit venyisivät tämän takia, mutta monet käynnit tapahtuvatkin nopeammin, kun se musiikki on mukana, Iida-Maria Uljas sanoo.

    Lähihoitaja Sari Perätalo arvelee, että käyntien nopeutuminen johtuu siitä, että asiakas keskittyy musiikkiin, ja rauhattomuus vähenee.

    – Toinen tekee hoitotyötä ja toinen laulaa taustalla. Asiakas keskittyy kuuntelemaan että mitäs sieltä kuuluu ja ehkä laulanut mukana samalla kun tehdään jotain työtehtävää. Se on tuntunut jouhevammalta, Perätalo sanoo.

    Sari Perätalo on soittanut vuosikymmeniä huilua, ja hän on musiikkikokeilun aikana säestänyt sillä muutamia kertoja Uljasta. Lyhyimmille käynneille sitä ei kannata ottaa, mutta nyt soitin on mukana.

    Lähihoitaja Sari Perätalo on muutamia kertoja napannut huilun töihin mukaan. Aina soittamiseen ei ole aikaa, laulu sen sijaan onnistuu kätevästi töiden lomassa.Juulia Tillaeus / Yle

    Perätalo nappaa valmiiksi kootun huilun olohuoneen pöydältä ja istuutuu sohvalle. Aune Kuusenhako ja Iida-Maria Uljas asettuvat hänen viereensä. Perätalo puhaltaa sävelen, ja Uljas ja Kuusenhako aloittavat laulun.

    – Taivas on sininen ja valkoinen...

    Sairaalamuusikon vierailut kotihoidossa jatkuvat kaupungin myöntämän rahoituksen turvin näillä näkymin joulukuun puoliväliin saakka. Toiveena on, että tulevaisuudessa toiminnasta saataisiin pysyvää.

    – Toivotaan, että syksyn kokeilusta saadaan niin paljon positiivista palautetta ja aineistoa, että toiminta jatkuisi myös kuntayhtymässä, Sirkku Kallio toteaa.

    Ainutlaatuiset värivalokuvat Viipurista tulivat julkisuuteen – museo tuo 1 000 historiallista kuvaa kaikkien katsottavaksi

    Ainutlaatuiset värivalokuvat Viipurista tulivat julkisuuteen – museo tuo 1 000 historiallista kuvaa kaikkien katsottavaksi


    Tästä on kyseJuha ja Jalmari Lankisen tuhansien kuvien kokoelma tuli lahjoituksena Etelä-Karjalan museolle.Suuri osa kuvista näyttävät 1920–1960-lukujen Suomea sekä luovutettua Karjalaa.Nyt tuhat väri- tai mustavalkokuvaa on julkaistu...

    Tästä on kyseJuha ja Jalmari Lankisen tuhansien kuvien kokoelma tuli lahjoituksena Etelä-Karjalan museolle.Suuri osa kuvista näyttävät 1920–1960-lukujen Suomea sekä luovutettua Karjalaa.Nyt tuhat väri- tai mustavalkokuvaa on julkaistu Internetissä.

    Viipuri oli vielä ennen jatkosodan alueluovutuksia yksi Suomen suurimmista ja kansainvälisimmistä kaupungeista. Siellä asui yli 70 000 ihmistä. Kaupunki tuhoutui pahoin talvisodan pommituksissa.

    Arkkitehti Jalmari Lankinen (1894–1970) oli silloisessa Viipurin läänissä merkittävä suunnittelija ja arkkitehti. Yksin Viipuriin hän suunnitteli noin 30 rakennusta, muun muassa Tuomiokirkkoseurakunnan talon, Viipurin Suomalaisen säästöpankin talon ja Viipurin maalaiskunnan toimitalon Punaisenlähteentorilla.

    Nykyisen Suomen puolella Lankisen suunnittelemia rakennuksia ovat muun muassa Tiurun sairaala ja Armilan koulu Lappeenrannassa sekä Paiholan sairaala Kontiolahdella.

    Jalmari Lankisen kuvaama Viipurin raatihuoneen rauniot syyskyyssa 1941.Jalmari Lankinen / Etelä-Karjalan museotVärikuvia Viipurista

    Paitsi että Jalmari Lankinen oli arkkitehti, hän oli myös innokas valokuvaaja. Hän kuvasi rakennuksia, kaupunkinäkymiä, rakennustyömaita ja myös omaa perhettään. Kuvia on molemmilta puolilta Suomen nykyistä rajaa.

    Sotien jälkeen Jalmari Lankisen arkkitehtitoimiston työ jatkui Lahdessa, jossa Lankinen myös asui kuolemaansa saakka.

    Vuosi sitten Lappeenrannan museo sai lahjoituksena Jalmari Lankisen pojan Juha Lankisen (1937–2015) valtavan valokuvakokoelman, jossa oli mukana kymmeniä tuhansia valokuvia, negatiiveja, karttoja ja piirustuksia.

    Kuva on otettu läheltä Viipurin Pyöreätä tornia syyskuussa 1941. Oikealla näkyy palanut kauppahalli, jonka vasemmalla puolella on poliisilaitos.Jalmari Lankinen / Etelä-Karjalan museot

    Lahjoituskokoelma käsitti myös kaikki hänen isänsä Jalmari Lankisen 1910-luvulta aina 1960-luvulle ottamat valokuvat ja negatiivit. Niissä näkyy ainutlaatuisia kuvia luovutetun Karjalan alueelta sekä Lankisen suunnittelemista rakennuksista.

    Suomi menetti Viipurin Neuvostoliitolle talvisodassa 1940, mutta jatkosodan aikana asukkaat pääsivät jälleen takaisin Viipuriin. Edessä oli lohduton näky pommitetusta Viipurista. Vuodelta 1941 ovat muun muassa kuvat Viipurin kaupunginteatterin ja raatihuoneen raunioista.

    Otsakorven talo Viipurissa syyskuussa 1941.Jalmari Lankinen / Etelä-Karjalan museoKuvat kaikille esillä

    Nyt Lappeenrannan museot on julkaissut noin 1 000 Jalmari Lankisen ja Juha Lankisen ottamaa kuvaa Internetissä, kaikille avoimessa hakupalvelu Finnassa. Suuri osa kuvista on maisemia ja katunäkymiä Viipurista, Jääsken ja Antrean pitäjistä sekä Pohjois- ja Etelä-Karjalasta.

    Lappeenrannan museot oli luonteva paikka Lankisten valokuvakokoelmien sijoituspaikaksi.

    –Syynä on Etelä-Karjalassa museossa oleva Viipurin pienoismalli. Se on Juha Lankisen suunnittelema, ja kokoelman valokuvia hän on käyttänyt apuna pienoismallin tekemisessä, kertoo projektitutkija Anne Tahvanainen.

    Viljelystalon katolta kuvattu näkymä Viipurin Revonhännän suuntaan syyskuussa 1941.Jalmari Lankinen/ Lappeenrannan museot

    Kuvia digitoinut Tahvanainen kuvailee Lankisen kuvakokoelmaa ainutlaatuiseksi. Valokuvia ja negatiiveja on kymmeniätuhansia, joten niistä on julkaistu vasta murto-osa. Lisäksi kokoelmaan kuuluu karttoja, piirustuksia ja arkistoaineistoa.

    Kokoelman helmenä Tahvanainen mainitsee Viipurin uuden tuomiokirkon tornista kuvatun kaupunkinäkymän.

    – Se on täyden ympyrän tekevä panoraama Viipurista sellaisena kuin se oli ennen talvisotaa. Kirkkohan vaurioitui talvisodassa pahasti, ja purettiin, Tahvanainen kertoo.

    Tervaniemen uimalaitos Viipurissa vuonna 1936.Jalmari Lankinen / Lappeenrannan museot

    Juha ja Jalmari Lankisen kokoelmast tähän mennessä digitoitu osuus on nähtävissä Finnassa tai osoitteessa https://lappeenrannanmuseot.finna.fi, jossa hakusanaksi Juha Lankisen kokoelma.

    Syyttäjä: Elokuvasäätiön johto ei noudattanut Talvivaara-elokuvan kohdalla julkisuuslakia – Sakkoja vaaditaan entiselle toimitusjohtajalle Irina Krohnille sekä nykyiselle hallintojohtajalle

    Syyttäjä: Elokuvasäätiön johto ei noudattanut Talvivaara-elokuvan kohdalla julkisuuslakia – Sakkoja vaaditaan entiselle toimitusjohtajalle Irina Krohnille sekä nykyiselle hallintojohtajalle


    Helsingin käräjäoikeus on vahvistanut Suomen Tietotoimistolle, että oikeudessa on vireillä Irina Krohnia ja Suomen elokuvasäätiön nykyistä hallintojohtajaa Niina Otva-Lampea koskeva virkarikosjuttu. Syytteissä on kyse siitä, että...

    Helsingin käräjäoikeus on vahvistanut Suomen Tietotoimistolle, että oikeudessa on vireillä Irina Krohnia ja Suomen elokuvasäätiön nykyistä hallintojohtajaa Niina Otva-Lampea koskeva virkarikosjuttu.

    Syytteissä on kyse siitä, että yksityishenkilö oli pyytänyt Talvivaaran kaivosta käsittelevän Jättiläinen-elokuvan tukitietoja säätiöltä.

    Säätiö kuitenkin salasi osan tiedoista Otva-Lammen mukaan liikesalaisuuteen vedoten, eikä antanut riittävän ajoissa valituskelpoista päätöstä tietoja pyytäneelle, vaikka näin olisi syyttäjän mukaan pitänyt toimia.

    Syytetyt kiistävät syytteet.

    – Noin kolmen kuukauden viive asiassa on täysin merkityksetön, kun tiedetään, että hallinto-oikeusprosessit kestävät pääsääntöisesti jopa yli vuoden, Krohnin ja Otva-Lammen kirjallisessa vastauksessa sanotaan.

    STT:n tavoittaman Otva-Lammen mukaan päätöksen antaminen viivästyi, sillä elokuvasäätiö kävi keskustelua tietojen pyytäjän kanssa tietopyynnöstä. Säätiössä ei hänen mukaansa nähty aiheelliseksi päätöksen antamista, koska pyynnön käsittelyn tulkittiin olevan kesken.

    Tiedon syytteistä toi ensimmäisenä julkisuuteen Helsingin Sanomat, syyskuussa.

    Suomen elokuvasäätiö myöntää tukea elokuvien ammattimaiseen tuotantoon, esittämiseen ja levittämiseen sekä kulttuuriviennin tarpeisiin. Tukivaransa säätiö saa kokonaisuudessaan veikkausvoittovaroista.

    Aleksi Salmenperän ohjaama, vuonna 2016 ensi-iltansa saanut Jättiläinen käsitteli Talvivaaran kaivoksen toimintaa.

    Irina Krohn toimi elokuvasäätiön toimitusjohtajana vuosina 2006–2016. Hän on ollut myös vihreiden kansanedustajana.

    Afrikka on nyt in katutanssissa – hip hopin alkulähteiltä haetaan elämäniloa:

    Afrikka on nyt in katutanssissa – hip hopin alkulähteiltä haetaan elämäniloa: "Elämän kurjat puolet voi laittaa musiikkiin"


    Kädet liikkuvat vimmaisesti ympyrää, ja jalat takovat maata. Liikkeet rytmittyvät afrikkalaisten rumpujen kiihkeään tahtiin. Helsingin Kulttuurikeskus Caisassa on käynnissä Reaction-esitys, jossa on mukana suomalaisia ja afrikkalaisia...

    Kädet liikkuvat vimmaisesti ympyrää, ja jalat takovat maata. Liikkeet rytmittyvät afrikkalaisten rumpujen kiihkeään tahtiin.

    Helsingin Kulttuurikeskus Caisassa on käynnissä Reaction-esitys, jossa on mukana suomalaisia ja afrikkalaisia tanssijoita. Esitys on osa viikonloppuna pidettyä A Change Of Direction -festivaalia. Katutanssitapahtuman ohjelmassa oli esityksen lisäksi workshopeja ja breakdance-kilpailuja.

    Reaction-esityksessä nähtiin perinteistä ja modernimpaa afrikkalaista tanssia.Katriina Laine / Yle

    Varsinainen tapahtuma oli sunnuntaina pidetty Battle of the Year -kisa, jossa valittiin Pohjoismaiden edustajat marraskuussa Pariisissa pidettävään kansainväliseen breakdance-kilpailuun.

    Tapahtuman puuhamies on madagascarilainen tanssinopettaja ja koreografi Njara Rasolo, joka on tanssinut parikymmentä vuotta. Hän tanssi aluksi afrikkalaisia tansseja, mutta laajensi osaamistaan katutansseihin, kun näki niitä televisiosta.

    – Ennen kuin hip hop -kulttuuri tuli Afrikkaan, me tanssimme jo kaduilla. Kun näimme televisiosta tanssijoita pyörimässä päällään tai selällään, aloimme opiskella niitä liikkeitä, Rasolo kertoo.

    Yhteiskunnan nykymenoa kritisoivassa Reaction-esityksessä tanssijoilla oli tehosteena otsalamput.Katriina Laine / Yle

    Hip hop -kulttuuri kehittyi New Yorkissa, mutta musiikin ja tanssin alkulähteinä pidetään Afrikkaa. Nyt katse on jälleen kääntynyt takaisin juurille. Monipuolisesta afrikkalaisesta kulttuurista haetaan vaikutteita valtavirtamusiikkiin ja katutanssiin.

    – Se on kehä. Ensimmäiset aloittivat tyylin, se modernisoitiin, ja nyt mennään takaisin. Mietitään, mistä lähdettiin ja missä ollaan nyt ja yhdistetään ne uudeksi ja erilaiseksi, pohtii Suomeen juuri afrikkalaista tanssia opettamaan tullut kenialainen Edwin Bosire.

    – Olisi hyvä yhdistää afrikkalaista ja eurooppalaista tanssia ja katsoa, mitä siitä syntyy. Olemme rutinoituneita tekemään aina samaa, joten mitäpä jos kokeilisimme jotain muuta, ehdottaa kenialainen tanssinopettaja Edwin Bosire.Tanja Heino / Yle

    Njara Rasolo uskoo, että afrikkalaisessa kultuurissa kiinnostaa ennen kaikkea sen positiivisuus.

    – Afrikkalainen fiilis kultuurissa, ihmisissä, musiikissa ja elämäntyylissä on silkkaa elämän riemua. Haluamme näyttää sen musiikissa ja tanssissa.

    Afrobeat tanssittaa Ruotsissa

    Helsinkiläisellä tanssistudiolla raikuu tämän päivän afrikkalainen popmusiikki. Tanssijat liikkuvat nopean biitin tahdissa.

    Joukkoa johtaa ruotsalainen tanssinopettaja ja koreografi Sara Galan, joka on tullut vetämään afrobeat-tuntia. Galan on maassaan arvostettu koreografi, joka on erikoistunut afrikkalaisiin tansseihin ja jamaikalaiseen dance halliin.

    – Afrikkalaisessa musiikissa on paljon sielua ja sydäntä. Joskus Afrikassa ei ole muuta, joten tanssi ja musiikki voi viedä elämässä eteenpäin, pohtii ruotsalaiskoreografi Sara Galan.Tanja Heino / Yle

    Ruotsalainen on hankkinut oppinsa pitkin Afrikkaa. Hänen repertuaariinsa kuuluvat muiden muassa kongolainen nbombolo (Nbomboloa YouTubessa), ghanalainen azonto (Azontoa YouTubessa) ja senegalilainen sabar (Sabaria YouTubessa).

    – Länsimaissa ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken. Afrikassa ihmiset tanssivat, koska heillä kaikkea ei ole. Tanssi ja musiikki ovat osa heidän identiteettiään toisella tavalla kuin meillä, Galan sanoo.

    Sara Galan yhdistelee afrikkalaisia tanssilajeja keskenään tämän päivän rytmeihin. Siitä syntyy katutanssin tyylilaji afrobeat, joka on erittäin kovassa nosteessa Ruotsissa.

    – Afrobeatista on tullut lyhyessä ajassa erittäin suosittua. Ruotsissa järjestetään paljon myös afrikkalaisia klubi-iltoja, ja afrikkalaisia artisteja tulee esiintymään yhä enemmän meille ja Eurooppaan.

    – Afro trap -musiikki on ujuttautumassa valtavirtaan. Se on hip hopia, mutta afrikkalaisella biitillä, sanoo Sara Galan.Tanja Heino / Yle

    Galanin mukaan onkin jo aika, että esimerkiksi hip hop -kulttuurissa otetaan jälleen vaikutteita Afrikasta.

    – Afrikkalaisen tyylin ja kulttuurin kauneus on, että siinä on mukana paljon onnellisuutta. Elämän kurjat puolet voi laittaa musiikkiin. Tanssi ja musiikki vievät elämässä eteenpäin.

    Lue myös: Afrikan rytmit ovat nyt hip hopissa muotia, ja siksi musiikkijätit ovat rantautuneet etsimään kykyjä – "Saan inspiraatiota vaikka vuotavan vesihanan tippumisesta"

    Osku Perkiö, 12, on puolitoista vuotta jännittänyt, iskeekö äänenmurros ja pilaa kaiken – pian hän nousee lavalle Billy Elliotin vaativassa roolissa

    Osku Perkiö, 12, on puolitoista vuotta jännittänyt, iskeekö äänenmurros ja pilaa kaiken – pian hän nousee lavalle Billy Elliotin vaativassa roolissa


    Tästä on kyseBilly Elliot-musikaali on TTT:n kaikkien aikojen suurin musikaalituotantoTarina perustuu vuonna 2000 ilmestyneeseen palkittuun brittiläiseen elokuvaanMusikaaliversion on säveltänyt Elton John, ensi-ilta oli Lontoossa vuonna...

    Tästä on kyseBilly Elliot-musikaali on TTT:n kaikkien aikojen suurin musikaalituotantoTarina perustuu vuonna 2000 ilmestyneeseen palkittuun brittiläiseen elokuvaanMusikaaliversion on säveltänyt Elton John, ensi-ilta oli Lontoossa vuonna 2005Suomessa Billy Elliot -musikaali on nähty aiemmin Helsingin ja Vaasan kaupunginteatterissaTTT:ssä musikaalin ensi-ilta on 18. lokakuuta

    Ohjaaja Samuel Harjanne seisoo Tampereen Työväen Teatterin (TTT) isolla lavalla ja itkee. Kyyneleet valuvat miehen silmistä ilosta ja ylpeydestä: tiedotustilaisuudessa on juuri esitetty kohtauksia parin viikon päästä ensi-iltansa saavasta Billy Elliot -musikaalista. 11- ja 12-vuotiaat lapsinäyttelijät ovat liikuttaneet osaamisellaan.

    Harjanne on saanut aitiopaikalta seurata kolmen nuoren pojan kasvua Billy Elliot -musikaalin päärooliin.

    – On melkein käsin kosketeltavaa, kuinka he ovat kehittyneet ihmisinä ja artisteina. On maagista päästä ammatin kautta kokemaan tällaista, Harjanne sanoo.

    Ohjaaja Samuel Harjanne on itsekin entinen lapsinäyttelijä. Hän esiintyi ensimmäisessä musikaalissaan 11-vuotiaana, siis saman ikäisenä kuin Tampereen Billyt ovat.

    Harjanne oli Les Misérablesin Gavroche, poika, joka laulaa kuin enkeli ja kuolee Ranskan vallankumouksen barrikadeilla. Rooli muutti Harjanteen elämän – ja saman hän uskoo tapahtuvan Billy Elliotin tekijöille.

    – Sanoin vanhemmille, että te sinetöitte poikien tulevaisuuden, kun annatte heidän lähteä tähän. Näistä pojista iso osa varmasti suuntautuu alalle. Heidät on nyt aivopesty, ja sen lisäksi heillä on hirveästi talenttia, Harjanne sanoo.

    Billy Elliotin roolissa vuorottelevat Jiri Rajala (12), Simo Riihelä (11) ja Osku Perkiö (12). Poikien urakka on haastava, sillä Billyn pitää sekä tanssia, laulaa että replikoida. Ennen ensi-iltaa läpimenoja on poikkeuksellisen paljon, 18, sillä jokaisen pojan on saatava riittävä esiintymisvarmuus ennen varsinaista esitystä.Heli Mansikka / YleKoe-esiintymisten kautta rooleihin

    Osku Perkiö (12), Jiri Rajala (12) ja Simo Riihelä (11) valittiin Billy Elliot -musikaaliin kaikille avoimen koe-esiintymisen kautta yli sadan pojan joukosta. Nyt takana on puolentoista vuoden tiivis opiskelu Billy-koulussa. Vähintään kolme kertaa viikossa he ovat harjoitelleet balettia, steppiä, show'ta, laulua ja näyttelijäntaitoja.

    – Eniten me ollaan opittu steppiä, kun on tullut kokonaan uutena lajina. Ja Osku on kasvanut viisi senttiä, tai ainakin kaksi, Jiri Rajala sanoo.

    Ensi-illan lähestyessä harjoitustahti on tiivistynyt kuuteen päivään viikossa. Kangasalla asuva Osku Perkiö kertoo, että koulutöitä hoidellaan harjoitusten tauoilla.

    – Viime aikoina olen käynyt kotona melkein vain nukkumassa. Kun ei ehdi kouluun, tulee tosi paljon läksyjä.

    – Jalkapallo oli aiemmin ykkösharrastukseni, mutta se on nyt jäänyt. Mutta tämä on todella sen arvoista, Simo Riihelä sanoo.

    Ohjaaja Samuel Harjanne (takana) on saanut ison vastuun johdattaessaan nuoria Billy Elliotin ja Michael Caffreyn rooleihin. Kuvassa vasemmalta Nuutti Kerppilä, Juho Mönkkönen, Jiri Rajala, Ilmari Kujansuu, Simo Riihelä ja Osku Perkiö. Pojat ovat käyneet Billy-koulua yhdessä vuoden 2017 alusta asti, ja he ovat hitsautuneet tiiviiksi ryhmäksi, joka vitsailee ja leikkii keskenään aina, kun harjoituksissa on pieni tauko.Heli Mansikka / Yle

    Ohjaaja Samuel Harjanne sanoo, että harjoitusvaihe on ollut rankkaa työtä. TTT:n työryhmä on toinen toistaan tukeva, mutta myös todella vaativa.

    – Billyn rooli on todella haastava. En tiedä montaakaan ammattilaista tässä maassa, joka pystyisi tekemään tuon roolin. Meidän vastuullamme on, että pojat eivät joudu näyttämölle siten, että he eivät kykene sitä tekemään, Harjanne sanoo.

    – Tunnen vastuuni, kyllä.

    Tampereen Billy Elliot tähänastisista suurin

    Billy Elliot -musikaali on Tampereen Työväen Teatterin kaikkien aikojen suurin musikaalituotanto. Lavalle nousee kaikkiaan 55 esiintyjää, mikä tekee siitä myös tämän musikaalin mittavimman tuotannon Suomessa.

    Billyn ja hänen ystävänsä Michael Caffreyn rooleissa on kolmoismiehitys. Näiden kuuden pojan lisäksi esityksessä on mukana 22 tanssivaa tyttöä.

    Billy Elliot -musikaalissa nähdään kaikkiaan liki 30 pirkanmaalaista lasta. Ennen ensi-iltaa hiotaan vielä teknisiä ja taiteellisia yksityiskohtia. "Billy Elliot tulee olemaan tunteiden vuoristorataa ja saattaa parhaimmillaan iskeä aika syvälle", ohjaaja Samuel Harjanne sanoo.Heli Mansikka / Yle

    Tarina perustuu vuonna 2000 ilmestyneeseen palkittuun elokuvaan. Musikaaliversion on säveltänyt Elton John ja se sai ensi-iltansa Lontoossa vuonna 2005.

    Billy Elliot -musikaali kertoo kaivoskaupungissa kasvavasta työläisperheen pojasta, joka haluaa nyrkkeilyn sijasta tanssia balettia. 1980-luvun englantiin sijoittuva tarina kertoo painavaa viestiä omien unelmien tavoittelemisesta sekä erilaisuuden hyväksymisestä.

    Nuoriin Billyihin teksti on tehnyt vaikutuksen.

    – Tämähän on huikea tarina. Siihen mihin pyrkii, kannattaa panostaa täysillä ja kun sen saa, se on ihan mieletöntä, Simo Riihelä sanoo.

    – Tarina on tosi koskettava. Ja eihän siitä olisi tehty näytelmää, jos se olisi huono tarina, Osku Perkiö kuittaa.

    "Teatterin tarkoitus ei ole sensuroida historiaa"

    Suomessa Billy Elliot -musikaali on nähty aiemmin vuonna 2015 Helsingissä ja Vaasassa viime syksynä. Erityisesti ensimmäisen esityksen yhteydessä useat kriitikot kiinnittivät huomiota kiroiluun, jota musikaalissa on paljon.

    Tampereella on käytössä sama käännös, mutta ohjaaja lupaa vielä roisimpaa kielenkäyttöä kuin Helsingissä aikanaan kuultiin.

    – Kiroilu on osa 1980-luvun brittiläisen hiilikaivosyhteisön ihmisten tapaa kommunikoida. Me kerromme heidän tarinaansa. Jos me lähdemme sensuroimaan kieltä, niin me emme tee kunniaa historialle emmekä tälle tarinalle. Teatterin tarkoitus ei ole sensuroida historiaa.

    Poikia kiroilu ei hätkäytä, eikä uusia kirosanoja ole tarvinnut roolia varten opiskella.

    – Eivät ne tulleet ihan uusina. Jos jotkut pienemmät tulevat katsomaan, niille pitää sanoa, että tämä on vain näytelmää, Osku Perkiö sanoo.

    Billy Elliotissa eletään vuosia 1984–1985, jolloin Britannian hiilikaivostyöläiset lakkoilivat protestina pääministeri Margaret Thatcherin ja hänen hallituksensa suunnitelmille sulkea kaivoksia. Musikaalin käsikirjoituksessa on roisia kieltä ja paljon kirosanoja, eikä ohjaaja ole halunnut lähteä niitä sensuroimaan. "Minulle ne ovat voimasanoja, eivät pahoja sanoja", Harjanne sanoo.Heli Mansikka / YleJännitettävää riittää

    Yhtä asiaa Billy Elliotin ja myös Michael Caffreyn rooliin valitut pojat saavat jännittää loppuun asti.

    – Jos äänenmurros alkaa, se on valitettavasti eläköityminen tästä roolista, sanoo ohjaaja.

    – Kyllä se jännittää. Ääneni on ehkä jo pikkuisen muuttunut, mutta kyllä minä vielä kaikki laulut saan laulettua, Jiri Rajala sanoo.

    Osku Perkiö kertoo, että hän on jo kerran säikähtänyt, kun ei päässytkään kaikkiin korkeisiin ääniin.

    – Mutta se oli päivä, kun oli ollut läpimeno. Ääni oli rasittunut, ja vaikeus johtui siitä. Ja on tärkeää, että äänen lämmittää, ettei se tule käheäksi.

    Musikaali on ohjelmistossa puolitoista vuotta, joten on melkeinpä todennäköistä, että joku joutuu jättämään leikin kesken. TTT on jo etsinyt muutamaa uutta poikaa koulutukseen.

    Näytelmän ensimmäinen ensi-ilta on torstaina 18. lokakuuta. Vielä ei ole tiedossa, kuka pojista nousee silloin näyttämölle. Pojat sanovat, että keskinäistä kilpailua ei ole, sillä ensi-iltoja on kaikkiaan kolme, kaikille omansa.

    – Kyllä tässä silti vähän alkaa jännittää, kun tajuaa, että ensi-iltaan on oikeasti kaksi viikkoa eikä enää puolta vuotta, Osku Perkiö sanoo.

    – Uskon, että kun esitykset alkavat rullata, se tulee sieluun ja kaikki menee hyvin, Simo Riihelä kuittaa.

    Ilmari Kujansuu, Nuutti Kerppilä ja Juho Mönkkönen esittävät vuorollaan Billy Elliotin parasta ystävää. Myös Michael Caffreyn roolissa vaaditaan todellista moniosaamista. "Meidän pojat ja tytöt ovat huikeita, vetelevät ihan sata lasissa ammattilaisten joukossa. Päivittäin joku yllättää meidät kaikki taidoillaan tai oivalluksillaan", kehuu ohjaaja Samuel Harjanne joukkoaan.Heli Mansikka / Yle

    Lue myös:

    Entinen lapsitähti ei saanut roolia musikaalista, suivaantui, lähti Britteihin opiskelemaan ja ohjaa nyt syksyn suurimmat ensi-illat: "Onhan siinä ihan hirveät riskit, että tänne tulee tällainen rääpäle" (2018)

    Suurmusikaali Billy Elliot on Vaasan kaupunginteatterin uuden näytäntökauden satsaus (2017)

    Menestysmusikaali Billy Elliotin pääosakolmikko: Baletti ei ole vain tyttöjen juttu (2015)

    Lontoon Sothebyn taidehuutokaupassa myytiin itsetuhoutuva taideteos - video


    Sothebyn huutokauppakamarissa Lontoossa nähtiin eilen itsetuhoutuva taideteos. Kuvataitelija Banksyn Tyttö ja ilmapallo -teokseen oli rakennettu silppuri, joka käynnistyi kun teos oli myyty yli miljoonalla eurolla. Silppuri silputti noin puolet...

    Sothebyn huutokauppakamarissa Lontoossa nähtiin eilen itsetuhoutuva taideteos. Kuvataitelija Banksyn Tyttö ja ilmapallo -teokseen oli rakennettu silppuri, joka käynnistyi kun teos oli myyty yli miljoonalla eurolla. Silppuri silputti noin puolet taideteoksesta.

    On epäselvää joutuuko teoksen ostaja maksamaan silputetusta versiosta täyden hinnan. Financial Times -lehden mukaan huutokauppakamari on keskustellut teoksen ostajan kanssa, ja nyt pohditaan jatkotoimia. Banksy on tunnettu provokatiivisista tempauksistaan.

    Kirja-alalla pärjäävät harvat ja valitut – Tommi Kinnunen:

    Kirja-alalla pärjäävät harvat ja valitut – Tommi Kinnunen: "Kirjailijan leipä on aika epävarma"


    Turun Kirjamessut marssittaa yleisön eteen viikonloppuna yli 700 esiintyjää. Suosituimpien tähtien joukkoon kuuluvat luonnollisesti eniten myyvät kirjailijat. Kotimaisen kaunokirjallisuuden myyntitilastossa piikkipaikkaa pitää turkulainen...

    Turun Kirjamessut marssittaa yleisön eteen viikonloppuna yli 700 esiintyjää. Suosituimpien tähtien joukkoon kuuluvat luonnollisesti eniten myyvät kirjailijat.

    Kotimaisen kaunokirjallisuuden myyntitilastossa piikkipaikkaa pitää turkulainen äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen. Kinnusen uusin kirja, Pintti, komeilee Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listan kärjessä.

    – Onhan se hurjaa. Tässä on tapahtunut muutos muutamassa vuodessa. Ennen olin äidinkielenopettaja, joka ei kiinnostanut edes omia oppilaita. Ja nyt yhtäkkiä teoksiani luetaan paljon. Se hämmästyttää, sanoo Tommi Kinnunen.

    Kirjailijoiden keskiansio pieni

    Kirjakauppaliiton listalla Tommi Kinnusen jälkeen tulevat Raija Oranen, Leena Lehtolainen ja Jari Tervo. He ovat tähtiä, mutta Kirjailijaliiton selvityksen mukaan kirjailijan vuosiansio voi olla vain 11 000 euroa.

    Esimerkiksi Tommi Kinnunen ei aio jättää työtään äidinkielenopettajana.

    – Ensinnäkin pidän työstäni äidinkielenopettajana. Toiseksi kirjailijan leipä on aika epävarma. Vaikka teokseni ovat menestyneet, tulevaisuudesta ei tiedä. Haluan tietää, mistä rahasta lyhennän seuraavan lainan.

    Turun Kansallisen Kirjakaupan toimitusjohtaja Paula PalmrothPetra Ristola / YleTyö lukemisen lisäämiseksi jatkuu

    Kirjakauppaliitto seuraa kirjojen myyntiä tilastoissaan tiiviisti. Turun Kansallisen Kirjakaupan toimitusjohtaja Paula Palmrothin mukaan kirjat kiinnostavat ja myyntitilastot ovat taas kääntyneet nousuun.

    – Kirjojen myynti on siirtynyt paljon verkkoon ja viime vuosina on tehty paljon töitä nuorten lukemisen edistämiseen, sanoo Palmroth.

    Yksi Turun kirjamessujen teemoista on lukutaito ja lukemisen lisääminen.

    – Teokset ovat hyviä. Nyt vapaa-ajasta kilpailee niin monta muuta juttua, sanoo kirjailija Tommi Kinnunen.

    Kirjailija ja äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen näkee jo työssään sen, että on niitä nuoria, jotka eivät lue lainkaan. Toisaalta on heitä, jotka lukevat todella paljon.

    – Kirjan ongelma on se, että se ei anna sellaista välitöntä mielihyvää, kuin vaikkapa pelaaminen. Kirjan lukemista pitää jatkaa pitkään, jopa monta viikkoa.

    Petra Ristola / Yle

    Lue lisää:

    Tubettaja Mansikkkan kirja-aiheiset videot kiinnostavat teinejä – silti tällä hetkellä lukeminen ei ole "ihan niin cool kuin voisi toivoa”

    Mitä lukutaidolle tapahtuu koulussa? Suuri osa lapsista lukee jo 6-vuotiaina, mutta monet 10 vuotta vanhemmat eivät ymmärrä yksinkertaistakaan tekstiä

    Kirjoja lukenut teini osaa jopa 70 000 sanaa – Nuori, joka ei lue, 15 000 sanaa

    Kimi Räikkönen, Antti Tuisku ja Sauli Niinistö keikkuvat myyntitilastojen kärjessä – elämäkertakirjat kertovat nykyään julkkiksista