Yle Uutiset | Tuoreimmat uutiset

    Ensimmäinen paperikone upposi haaksirikossa – Suomen vanhimmalla yhä toimivalla paperitehtaalla on takana pitkä matka lumpuista hampurilaiskääreisiin

    Ensimmäinen paperikone upposi haaksirikossa – Suomen vanhimmalla yhä toimivalla paperitehtaalla on takana pitkä matka lumpuista hampurilaiskääreisiin


    Mistä on kyse?Tervakosken paperitehdas on Suomen vanhin yhä toimiva paperitehdasTervakoski Oy täyttää tänä vuonna 200 vuottaPaperitehtaan päätuotteet ovat tällä hetkellä ohuet painopaperit, kuten hampurilaiskääreet tai lääkepakkauksien...

    Mistä on kyse?Tervakosken paperitehdas on Suomen vanhin yhä toimiva paperitehdasTervakoski Oy täyttää tänä vuonna 200 vuottaPaperitehtaan päätuotteet ovat tällä hetkellä ohuet painopaperit, kuten hampurilaiskääreet tai lääkepakkauksien pakkausselosteet

    Janakkalan Tervakoskella tehtaalaisuus periytyy: Saija Koskinen on Tervakoski Oy:n paperitehtaalla kuudennen polven työntekijä. Hänen isänsä Timo Koskinen kertoo, että hänen isoäitinsä isoäiti meni Tervakoskelle töihin yhdeksänvuotiaana vuonna 1857.

    – Hän meni sinne lumppujen pariin. Tuolloinhan paperi tehtiin käsin tekstiilijätteistä eli lumpuista, selittää 42 vuotta tehtaalla töissä ollut Timo Koskinen.

    Tervakosken paperitehtaan johtajat eivät enää määrää siitä, ketkä kylällä saavat mennä keskenään naimisiin, mutta edelleen yhteisö tehtaan ympärillä on vahva. Vuoden 1857 jälkeen Tervakoski on ollut työnantaja jokaisessa sukupolvessa.

    – Emmekä toki ole ainoita, tehtaalle palkattiin myös muualta ihmisiä. Maaseuduilta tuli väestöä tehtaalle ja kylälle. Tervakoskea sanottiin aikoinaan renkolaisten Amerikaksi, naurahtaa Koskinen.

    Renko on Hämeenlinnaan vuonna 2009 liitetty, aiemmin itsenäinen kunta Tervakosken "naapurissa".

    Tehdas syntyi erilaiseen Suomeen

    Tehtaan perustamisen aikoihin 1800-luvun alkupuolella Suomi oli agraarivaltio, jossa ei juuri teollisuutta ollut. Vuoden 1820 tilaston mukaan tehdastyöläisiä oli suuriruhtinaskunnassa 3 500. Tehtaan käsite on kuitenkin epämääräinen; moni tehdas oli manufaktuuri eli joukko yhteen kerättyjä käsityöläisiä.

    Ennen 1800-lukua Suomessa oli muun muassa metalliruukkeja. Sellaisesta Suomen vanhin toimiva yritys Fiskars sai alkunsa 1649. Lisäksi oli joitain sokerin ja tupakan valmistamoja sekä kutomateollisuutta.

    Eräs erikoisuus oli kattolevyjä ja läkkipeltiä tekevä peltilevytehdas Inkoon Fagervikissä. Se aloitti toimintansa jo vuonna 1730.

    Tervakoskikin perustettiin aluksi tuottamaan lisää rahaa maalaiskartanoon. Useat työntekijät tekivät töitä sekä pelloilla että tehtaassa.

    Paperia tehty Suomessa 350 vuotta

    Paperin tekeminen oli keksitty Kiinassa ajanlaskumme alussa ja Eurooppaan taito saapui 1000-luvun alussa. Suomeen paperin valmistus hiipi 1600-luvulla.

    Ensimmäinen paperipaja perustettiin Tammisaaren lähelle Tomasböleen vuonna 1667. Siellä tehtiin paperia vuoteen 1713. Puolensataa vuotta myöhemmin perustettiin paperimylly Turun lähelle 1765, Tampereelle 1785 sekä Tervakoskelle 1818.

    Näistä paperia tekee enää Tervakoski, mutta aivan toisella tavalla kuin alkuaikoina. Tervakosken tuotteena oli pitkään käsintehty paperi. Ensimmäinen paperikone valmisti painopaperia sanomalehdille vuonna 1853.

    Kuva on vuodelta 1933. Tässä työskennellään paperintarkastukoneilla.Aarne Pietinen / Museovirasto - Musketti

    Koneen hankkiminen ei ollut tuolloin pikku juttu. Ensimmäinen tilattu kone upposi haaksirikossa meren pohjaan vuonna 1850.

    Toinen kone saapui Helsinkiin vuotta myöhemmin, mutta sen kuljettaminen Tervakoskelle oli iso urakka. Kone purettiin osiin ja kuljetettiin talvella, kun kesäiset "tiet" eivät olisi kuljetuksia kestäneet. Kuljetus kesti kinttupoluilla talvellakin kuukausia.

    Kaiken lisäksi konetta koottaessa huomattiin, että osia puuttui. Kun osat viimein saatiin, aloitti Paperikone 1 toimintansa. Koko tehdas ja paperikone sen mukana paloi maan tasalle vain kymmenen vuotta myöhemmin.

    Tästäkin Tervakoski selvisi, kuten monista myöhemmistäkin vaikeuksistaan.

    Tervakoski vältti sisällissodan vihollisuudet

    Lähes koko olemassaolonsa ajan Tervakosken paperitehdas on ollut kylälle ja asukkaille kaikki kaikessa. Tehdas loi kylän ja piti patruunahenkisesti huolta kasvavan työntekijämääränsä kaikista tarpeista.

    Tervakoski perusti ensimmäisen lapsukaiskoulunsa vuonna 1861 – aikana, jolloin lapsia pidettiin lähinnä pieninä työläisinä. Paperitehtaan johto hallitsi muutenkin työntekijöidensä toimia. Avioliittoa ei pystynyt solmimaan ilman patruunoiden hyväksyntää ja viinan salapoltto johti häätöön: vieläpä niin, että torppa, jossa viinaa oli poltettu, revittiin maan tasalle.

    Kuvan kuvausajankohdasta ei ole tietoa, mutta tästä kulmasta tehdas näyttää idyllisen puolensa.Volker von Bonin / Museovirasto - Musketti

    Tervakosken sisäänlämpiävästä kulttuurista oli hyötyä sata vuotta yhtiön perustamisen jälkeen. Repivä sisällissota ei koskettanut Tervakoskea. Ketään ei tapettu punaisten vallan aikana.

    Saksalaisten maihinnousu Etelä-Suomeen saavutti myös Tervakosken keväällä 1918. Tällöin tehtaan johto neuvotteli saksalaisen sotilasjohdon kanssa, että aseet luovuttavia punakaartilaisia ei ammuta. Niinpä saksalaisten marssiessa Tervakoskelle punakaarti otti muodossa seisten vastaan preussilaisten ohimarssin. Vihollisuuksia ei nähty.

    Omaleimainen yhteisö – kehdosta hautaan

    Vaikka Tervakosken paperitehdas muuttui ajan myötä yhä enemmän normaaliksi tuotantolaitokseksi, oli se vielä 1970-luvulle asti kyläyhteisössä kaikessa mukana. Se omisti työntekijöiden asunnot, kerhotalot, vesijohto- ja sähköverkon.

    Yhtiö tuki myös urheilua ja taidetta. Tervakoskella oli elokuvateatteri, ja yhtiö rakensi jopa uimahallin. Tuolloin uimahallia ei ollut edes Hämeenlinnassa eikä Riihimäellä.

    – Sieltä ne kaupunkilaiset tulivat Tervakoskelle halliin uimaan, nauraa jo vuosikymmenen yhtiöstä eläkkeellä ollut Timo Koskinen.

    Janne Rönkkö / Yle

    Koskinen vakavoituu ja toteaa, että tuolloin yhtiö huolehti työntekijöidensä tarpeista. Oli oma koulu, terveysasema ja perhettä tuettiin jopa tehtaan työntekijän kuollessa.

    – Yhtiö hoiti kehdosta hautaan.

    Kaikki muuttui 70-luvun lopulla ja 80-luvulla. Yhtiö myi tehtaan ulkopuoliset omistuksensa. Viimeistään 80-luvun joukkoirtisanomiset rikkoivat aiemman perhemäisen yhteyden tehtaan ja työläisten välillä.

    Valoisa tulevaisuus?

    Muuttuneesta asemastaan huolimatta tänä vuonna 200 vuotta täyttävä Tervakosken paperitehdas on edelleen merkittävä yritys Tervakoskella ja Janakkalassa. Itävaltalaisomistukseen parikymmentä vuotta sitten siirtynyt paperitehdas työllistää suoraan 340 ihmistä.

    Tehdas tuottaa neljällä paperikoneellaan vuosittain 100 000 tonnia erikoispapereita. Viennin osuus liikevaihdosta on yli 90 prosenttia.

    Tehtaan johto kertoo, että Tervakoski on vakavarainen yritys, osa menestyvää Delfort-konsernia. Tervakosken päätuotteet ovat ohuita painopapereita: esimerkiksi leivinpaperia tai raamattujen ohuita sivuja.

    Monet meistä pitävät käsissään Tervakosken paperia lukiessaan lääkepakkauksen tiukkaan taiteltua pakkausselostetta – tai syödessään hampurilaista. Sen käärepaperi on hyvin todennäköisesti lähtenyt matkaan pienehköstä taajamasta eteläisestä Hämeestä.

    Aika harppaus huonolaatuisesta lumppupaperista kansainvälisen suuryrityksen ateriakääreeksi.

    Lähteet:

    Henrik Tala: Tervakosken paperitehtaan historia 1818-2018Väiski Putkonen: Lyhyt johdatus paperin historiaan ja valmistusmenetelmiinEino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen, Sven-Erik Åström (toim.): Suomen teollisuushistoria 1. Agraarinen SuomiIstván Kecskeméti: Paperihistoriallinen tietokanta - historiallisten papereiden dokumentointi, Kansallisarkisto.
    Huippuharvinainen lintu Hämeenlinnassa – kuva vahvisti päiväunilla torkkuneen kyläpöllöseksi

    Huippuharvinainen lintu Hämeenlinnassa – kuva vahvisti päiväunilla torkkuneen kyläpöllöseksi


    Mistä on kyse?Harvinainen kyläpöllönen on nähty Hämeenlinnan LammillaKyläpöllösen päiväunillaan kuvasi Leila UotilaKyläpöllönen on nähty Suomessa kerran aikaisemmin, vuonna 2011 HauhollaPäiväunilla olleen kyläpöllösen kuvasi Lammilla...

    Mistä on kyse?Harvinainen kyläpöllönen on nähty Hämeenlinnan LammillaKyläpöllösen päiväunillaan kuvasi Leila UotilaKyläpöllönen on nähty Suomessa kerran aikaisemmin, vuonna 2011 Hauholla

    Päiväunilla olleen kyläpöllösen kuvasi Lammilla Leila Uotila, joka arveli lintua aluksi sarvipöllöksi sen pienten korvatupsujen vuoksi. Pöllö oli kuitenkin pienikokoinen, vain hieman varpuspöllöä isompi.

    Uotila laittoi kuvan myöhemmin illalla Facebookista löytyvään linturyhmään. Pian lintuharrastajat määrittivät pöllön kuvista kyläpöllöseksi.

    Kyläpöllönen (Otus scops) on havaittu Suomessa ainoastaan kerran aikaisemmin, kesällä 2011. Silloinkin vieras tavattiin Hämeessä samoilla seuduilla, nimittäin Hämeenlinnan Hauholla, vain runsaan 20 kilometrin päässä tiistaiselta havaintopaikalta.

    Lintuharrastajia kerääntyi runsaasti Hauholle juhannusyönä vuonna 2011 odottamaan rauhallisesti havaintoa Suomen ensimmäisestä kyläpöllösestä. Kuva on napattu kello 22.36 ja odotus palkittiin kyläpöllösen ääntelyllä kello 00:53. Tuolloin lintu viipyi alueella useita päiviä.Juha Salminen

    Kyläpöllönen sekoitti Hämeenlinnan Hauhon Mustilan pienen kylän elämän seitsemän vuotta sitten. Nyt väkeä on virrannut myös Lammille.

    Hehkutusta vasta jälkeenpäin

    Leila Uotila havaitsi kyläpöllösen parin kilometrin päässä kotoaan.

    – Siinä pari peipposta ja pajulintua hyppelehti aika hätääntyneen oloisesti ja päästeli varoitushuutoja. Niihin kiinnitin huomiota. Ajattelin, että mikä hätä niillä mahtaa siinä olla. Sitten kun pensasta tarkkailin, missä ne hyppelivät, näinkin tämän pöllön puunrunkoon vasten painautuneena. Sillä tavalla vaan se osui silmiin.

    Uotila on tyytyväinen, että ei heti tajunnut kuvaavansa kyläpöllöstä. Hän ehti ihan rauhassa katsella ja kuvailla lintua. Jos hän olisi arvannut vieraan harvinaiseksi, olisi hän varmasti hälyttänyt paikalle muitakin.

    Vasta jälkeenpäin lintuharrastajien hehkutus sai Uotilan ymmärtämään, mitä oli tapahtunut.

    – Sittenhän sen vasta tajusi, että hyvänen aika, että nyt on tapahtunut jotain ihan todella ihmeellistä ja harvinaista.

    Lämpö ja kaakkoisvirtaukset syynä vierailuun?

    Kyläpöllönen pesii Etelä-Euroopasta itään Mongolian pohjoispuolelle, Suomea lähinnä Mustanmeren pohjoispuolella Ukrainassa ja Venäjällä.

    Suomessa kyse on todellakin harvinaisesta linnusta, vahvistaa Birdlife Suomen tiedottaja Jan Södersved. Koska kyse on huomaamattomasta linnusta, voi sen vierailuja jäädä pimentoon.

    Kyläpöllösestä ei ole tehty muissakaan Pohjoismaissa montaa havaintoa. Vain parisenkymmentä, muistelee Södersved. Baltiassa hänen tietääkseen havaintoja ei ole tehty laisinkaan.

    Miten kyläpöllönen on Lammille päätynyt?

    – Kukaanhan ei tiedä, mikä on syynä, mutta yhdistäisin sen todennäköisimmin tähän lämpimään ja kaakkoisvirtaukseen. Ehkä sieltä on muuttomatka mennyt pitkäksi jollakin pöllöllä ja se on päätynyt sitten tänne asti, mutta todellisuus voi olla jotain muutakin.

    Ilman kuvaa kyläpöllönen olisi jäänyt tunnistamatta

    Kyläpöllönen saattaa pyöriä Lammilla tai lähistöllä jonkin aikaa ennen kuin se tajuaa, ettei seudulla ole muita lajitovereita.

    Birdlife Suomi kertoo, että ennen kyläpöllöstä kevään harvinaisimmat linnut olivat puolitoista viikkoa sitten Loviisassa nähty Suomen neljäs valkosiipikiuru ja viime torstaina Tohmajärvellä nähty aavikkohaukka.

    Ilman kuvaa havainto kyläpöllösestä olisi jäänyt varmistamatta. Birdlife Suomi muistuttaakin, että määrittäminen edes jonkinlaisesta valokuvasta on aina helpompaa kuin sanallisen kuvauksen tulkitseminen.

    Lammin kyläpöllösestä on kirjoittanut muun muassa Iltalehti.

    Juttuun on lisätty kyläpöllösen kuvaajan Leila Uotilan ja Birdlife Suomen tiedottajan Jan Södersvedin kommentit 23.5.2018 kello 15.57.

    Vexi Salmen lahjoituskokoelmasta kootaan suurnäyttely Kajaanin taidemuseoon

    Vexi Salmen lahjoituskokoelmasta kootaan suurnäyttely Kajaanin taidemuseoon


    Mistä on kyse?Kajaanin taidemuseon kesänäyttelyssä on esillä Vexi Salmen keräämää taidettaHämeenlinnan Taidemuseo lainaa Kajaanin näyttelyyn 90 teostaNäyttelyssä on esillä suomalaista nykytaidetta ja saksalaista rappiotaidettaHämeenlinnan...

    Mistä on kyse?Kajaanin taidemuseon kesänäyttelyssä on esillä Vexi Salmen keräämää taidettaHämeenlinnan Taidemuseo lainaa Kajaanin näyttelyyn 90 teostaNäyttelyssä on esillä suomalaista nykytaidetta ja saksalaista rappiotaidetta

    Hämeenlinnan taidemuseon Vexi Salmen lahjoituskokoelmasta rakennetaan suuri näyttely Kajaaniin. Kokoelmasta lainataan Kajaanin taidemuseoon noin 90 työtä.

    Kajaanin taidemuseon näyttely esittelee sanoittaja Vexi Salmen kokoelmaan kuuluvaa uutta, pääosin suomalaista nykytaidetta kuten maalauksia, valokuvateoksia ja veistoksia.

    Lainattavien teosten joukossa on lisäksi saksalaista maailmansotien välistä ekspressionismia, jota natsi-Saksassa nimitettiin rappiotaiteeksi. Mukana on monia taidehistoriallisesti merkittäviä taiteilijoita, esimerkiksi Otto Dix, George Grosz, Käthe Kollwitz ja Karl Schmidt-Rottluff.

    Vexi Salmen kokoelma -näyttely avataan Kajaanin taidemuseossa torstaina 24. toukokuuta. Näyttelyyn voi tutustua elokuun loppupuolelle saakka.

    Vexi Salmen lahjoituskokoelmassa Hämeenlinnan taidemuseossa on maalauksia, piirustuksia, grafiikkaa, esineteoksia, veistoksia ja valokuvataidetta kaikkiaan noin 600 teosta. Salmi kartuttaa lahjoituskokoelmaansa vuosittain.

    Vexi Salmen taidekokoelman aarteita on jo aiemmin nähty Hämeenlinnan lisäksi myös Rauman, Lahden ja Lappeenrannan taidemuseoissa.

    Lue myös: Vexi Salmi "hurahti" natsien inhoamaan rappiotaiteeseen – Düsseldorfin ostosmatkoilta on kertynyt noin 60 teoksen kokoelma

    Mieli ja keho kiittävät arjen lyhyistä hengähdystauoista –

    Mieli ja keho kiittävät arjen lyhyistä hengähdystauoista – "Hämeenlinnan hitain hissi" rauhoittaa rutiinien keskellä


    Kauppakeskus Tavastilan hissi on ristitty kaupungin hitaimmaksi. Ja kieltämättä, aika verkkaisesti se kulkee. Samaa mieltä ovat lukuisat hissin käyttäjät ja sille arvonimen antanut Tavastilan markkinointivastaava Miikka Anttila. ­– Tämä on...

    Kauppakeskus Tavastilan hissi on ristitty kaupungin hitaimmaksi. Ja kieltämättä, aika verkkaisesti se kulkee. Samaa mieltä ovat lukuisat hissin käyttäjät ja sille arvonimen antanut Tavastilan markkinointivastaava Miikka Anttila.

    ­– Tämä on ollut ihan yleinen päivittelemisen aihe. Ihmiset kokevat, että tämän on pakko olla kaupungin hitain hissi.

    Anttila päätti kääntää matelevaksi koetun hissin positiiviseksi asiaksi. Hän teki hissin seinälle plakaatin, jossa annetaan ohjeita matkantekoon. Ihmisiä jopa rohkaistaan aloittamaan keskustelu ventovieraan kanssamatkustajan kanssa.

    Kauppakeskuksen hississä kuluu tovi jos toinenkin.Matias Väänänen / Yle

    – Hississähän tulee usein kiusallisia hetkiä. Ajattelin, että ehkä huumorivinkkelistä tehdyt keskustelunavaukset auttavat ja rikkovat jäätä.

    Anttilalla on näkemystä siitä, millainen on keskiverto hämäläinen hissinkäyttäjä.

    – Jos hississä on joku toinen, häntä tervehditään korkeintaan vähän vaivautuneesti. Sitten aletaan joko räpläämään puhelinta tai katse kiinnitetään kenkiin tai kattoon. Tällä tempauksella yritetään kannustaa kontaktiin.

    Psykoterapeutti: hissimatkalla voi parantaa omaa hyvinvointiaan

    Kansainvälisesti verrattuna suomalaiset seisovat hisseissä väljästi. Esimerkiksi Kiinassa hisseissä ollaan kuin sardiinit purkissa. Yle kirjoitti hissikäyttäytymisestä laajasti joulukuussa 2017.

    Mitä hitaan, vertikaalisen siirtymän aikana sitten kannattaa tehdä, jos ei ole edes juttukaveria? Hämeenlinnalaisella psykoterapeutilla Satu Lehtimäellä on yksinkertainen vinkki: hengitä.

    – Hissi on erinomainen paikka tehdä rentoutusharjoituksia. Erityisesti hengitysharjoitus voi olla sellainen, koska sen pystyy tekemään huomaamattomastikin.

    Psykoterapeutti Satu Lehtimäki neuvoo käyttämään vetelehtivän hissimatkan hyödyllisesti.Matias Väänänen / Yle

    Lehtimäki ehdottaa hengitystekniikkaa "4–7–8". Sitä harjoitetaan näin: Vedä tyhjiin keuhkoihin ilmaa samalla kun lasket neljään. Pidätä hengitystäsi ja laske seitsemään. Lopuksi päästä ilma keuhkoista ja laske kahdeksaan. Uloshengityksen on tärkeää olla sisäänhengitystä pidempi.

    Rentoutuminen ei ole ainoa positiivinen puoli hengitysharjoituksissa.

    – Ne parantavat tutkitusti aineenvaihduntaa, ruoansulatusta ja myös mielen tasapainoa. Niillä voi olla positiivisia vaikutuksia myös unensaantiin ja jopa verenpaineeseen, mutta se edellyttää harjoitusten säännöllistä tekemistä, Lehtimäki kertoo.

    "Hissi on rentoutumisväline"

    Tavastilassa työskentelevä Minna Täppinen kertoo, että hidas hissi on hänelle rauhoittaja.

    – Vaivun hississä omiin ajatuksiini, kun lähden hektisestä työympäristöstä pois. Siitä on ehdottomasti apua, ei aina tarvitse olla kiire.

    – Kuljen tällä päivittäin. Siinä kerkeää kelaamaan päivän ajatukset tai orientoitua tulevaan työpäivään. Hissi on rentoutumisväline, kertoo niin ikään Tavastilassa töissä käyvä Eini Tuominen.

    Kauppakeskuksen markkinointivastaavan Miikka Anttilan mukaan Hämeenlinnan hitaimmasta hissistä on tullut some-ilmiö, ainakin kaupungin omissa Facebook-ryhmissä.

    – Halusimme kääntää asian positiivisen puolen esille. Tänä päivänä kaikilla on kiire joka paikkaan, mutta täällä voi käydä ihan kiireettömästi. On hyvä asia, että omassa arjessa ja rutiineissa pysähtyy hetkeksi, Anttila ajattelee.

    Uhkaako harrastamisesi mennä överiksi? Asiantuntija antaa viisi vinkkiä, joiden avulla puntaroida varustelukierrettä

    Uhkaako harrastamisesi mennä överiksi? Asiantuntija antaa viisi vinkkiä, joiden avulla puntaroida varustelukierrettä


    Tässä kitarassa on mahtava soundi, paljon parempi kuin niissä entisissä. Tulisiko se ennätyskala paremmin uudella vavalla tai uistimella? Miksi puoliso valittaa rahanmenosta, eihän tämä uusi maastopyörä maksanut kuin pari tonnia? Kerroimme...

    Tässä kitarassa on mahtava soundi, paljon parempi kuin niissä entisissä. Tulisiko se ennätyskala paremmin uudella vavalla tai uistimella? Miksi puoliso valittaa rahanmenosta, eihän tämä uusi maastopyörä maksanut kuin pari tonnia? Kerroimme aiemmin harrastajista, joiden kalastukseen ja Pokemoniin osoittama intohimoisuus hakee vertaistaan. Pitääkö olla huolissaan?

    Psykiatrian erikoislääkäri Juha Väänänen Vastaamo Oy:stä Tampereelta neuvoo intohimoista harrastajaa miettimään omia vaikuttimiaan – mikä harrastuksessa lopulta on takana?

    – Onko se sitä, että oikeasti tarvitsee jotain niistä tavaroista, onko se vielä harrastuksen puitteissa ja onko järki mukana? Vai tuleeko ostohimo hankkia jotain uutta? Onko kyse hifistelystä vai onko kyse jo pakonomaisesta toiminnasta?

    Rajanveto on hankalaa. Mikä menee överiksi? Jos on kolme pyörää, yksi kuntoiluun, yksi työajoon ja yksi kaupunkiajoon, onko se kohtuullista vai pärjäisikö yhdellä tai kahdella? Entä rahankäyttö: kuinka paljon se summa on pois jostain muusta, mitä sijoittaa harrastevälineisiin?

    – Voi olla, että tietyllä tapaa harraste on minän jatke: mitä hienommat vehkeet on, sitä parempi tyyppi tai harrastaja on. Onko siihen todella tarvetta ja hyötyä, on se kysymys.

    Viisi vinkkiä ihmisille, jotka pohtivat harrastevarustelunsa järkevyyttä

    1. Parisuhteen tila: pohdi, mikä on tärkeintä elämässäsi, ihmissuhteet vai harrastus.

    2. Rahankäyttö: kuinka paljon siihen oikeasti menee rahaa, joskus on hyvä pysähtyä oikeasti laskemaan eikä vain todeta, että tämä on harrastus ja tämä maksaa.

    3. Mieti, tarvitseeko harrastustasosi oikeasti nämä kaikki välineet.

    4. Ajankäyttö: paljonko perheen aikaa kuluu ja mahdollisesti paljonko työaikaa kuluu. On iso varoitusmerkki, jos odottaa, että pääsisi koneelle selailemaan harrastevälineitä sen sijaan, että tekisi työtään.

    5. Tilankäyttö: Miltä kotona näyttää, miten täynnä välineitä koti on?

    Lähde: psykiatrian erikoislääkäri Juha Väänänen

    Väänänen muistuttaa, että tiettyyn rajaan asti ihminen nostattaa itsevarmuuttaan ja itsetuntoaan sillä, kenellä on hienompi auto tai asunto. Myös harrastustoiminta voi liittyä tähän.

    – Voi todeta itselleen, että olen sellainen, jolla on parasta tässä lajissa, maksoi mitä maksoi.

    Pitääkö intohimoisesta harrastevarustelusta sitten olla huolissaan, jos ei vie taloutta vararikkoon, kariuta parisuhdetta tai vaaranna terveyttä?

    – En olisi huolissaan, jos harraste ei vie jostain merkittävästä pois. Jos kuitenkin alkaa näkyä merkkejä, että tämä ohittaa tärkeämmät asiat elämässä, silloin on syytä olla huolissaan. Mitä varhaisemmin, sitä parempi, Väänänen pohtii.

    Yhteisön arvostus palkitsee

    Harrastaja voi hankkia hienoja, uusia välineitä myös kompensoidakseen oman taitotasonsa tai fysiikkansa puutteita. Vaikkei olisikaan maailmanmestari, niin varusteissa ainakin on huipputasolla.

    – Se tuottaa itsetunnon nousun siinä yhteisössä, jotka sitä ymmärtää. Ihmiselle on tärkeää kokea olevansa yhteisössä, olen polkupyöräilijä ja hyvä siinä. Yhteisössä jos ei taidoiltaan riitä, niin voi ostaa ainakin hyvät välineet.

    Harrastaminen voi myös olla tietynlaista pakoa arjesta, ahdistavista asioista ja stressistä. Jollekin asialle omistautuminen hyvin vahvasti voi tuoda mukanaan mahtavan flow-tilan, kun kaikki sujuu. Vahva läsnäolo hetkessä saa murheet ja työasiat unohtumaan.

    – Mutta jos rupeaa jäämään arjen velvoitteet hoitamatta, silloin mennään rajan yli. Silloin se voi muotoutua pakkomielteisen riippuvaiseksikin asiaksi. Riippuuvuudelle on tyypillistä, ettei se enää tuota sitä mielihyvää mitä ennen, vaan tekeminen on pakonomaista.

    – Tiettyyn rajaan asti sillä on hyvät puolensa, että on harrastus, johon on intohimoinen suhtautuminen. Mutta aika helposti se muuttuu ahdistavaksi, kun muutakin täytyy tehdä, syntyy ajan- ja rahankäytöllinen ongelma.

    Parisuhdekriisi: puoliso vai harrastus?

    Harrastajan puoliso saattaa kokea mustasukkaisuutta ja katkeruutta kumppanin rientäessä taas omiin menoihinsa. Menetetty yhteinen aika, kotitöiden epätasainen jakautuminen ja yksin jäämisen kokemus kismittävät. Psykiatrian erikoislääkäri Juha Väänänen kehottaa paljon harrastavaa miettimään tärkeysjärjestystään.

    – Mikä on tärkeintä elämässä? Mille sijalle parisuhde ja lapset laitetaan verrattuna omiin harrastuksiin? On iso riski parisuhteelle, jos harrastus ei ole yhteinen, ja siihen menee suuri osa rahaa, mille varmaan olisi puolison mielestä käyttöä jossain muussakin. Meneeko itselle kaikki se, mitä voisi yhteiseenkin hyväänkin sijoittaa?

    Uhkavaatimusten "minä vai harraste" sijaan ihan perinteinen keskustelu on keino, jolla voi koettaa saada toinen ymmärtämään tilanne toisen näkökulmasta.

    – Siitä voi saada motivaatiota oman käyttäytymisen muuttamiseen, jos tilanne on jo riippuvuuden tasolla. Molempien jousto on sitä yhteistä säveltä, mistä löydetään sopiva kompromissi. Omia harrastuksia ja omaakin aikaa tarvitaan parisuhteessa yleensä.

    – Keskustelunaihe rahan ja ajankäytön lisäksi on myös tilan täyttäminen jollain sellaisella, mistä toinen ei pidä ja on ehkä rumaakin toisen mielestä.

    Kymppitonnin kalavehkeet tai kaapit täynnä Pokemoneja – himoharrastaja ei ole moksiskaan, vaikka toiset pyörittelevät silmiään

    Kymppitonnin kalavehkeet tai kaapit täynnä Pokemoneja – himoharrastaja ei ole moksiskaan, vaikka toiset pyörittelevät silmiään


    – Älä sitten hintaa kirjoita, ettei vaimo saa tietää, velmuilee Markus Sällinen, avaa yhden monista kasseistaan ja kaivaa sieltä vavan. Hiilikuituinen parttionki koostuu puolentoista metrin paloista, ja sen saa pisimmillään 13-metriseksi....

    – Älä sitten hintaa kirjoita, ettei vaimo saa tietää, velmuilee Markus Sällinen, avaa yhden monista kasseistaan ja kaivaa sieltä vavan.

    Hiilikuituinen parttionki koostuu puolentoista metrin paloista, ja sen saa pisimmillään 13-metriseksi. Hintaa 1 500 euroa. Ei ollenkaan kallein mahdollinen kapine, sillä Sällinen ostaa keskihintaista. Kalleimmat ovat hänestä pröystäilyä, mutta halvimmat riski.

    – Kyllä se jää harmittamaan, jos halvan haavin varsi katkeaa, kun olet nostamassa suurkalaa.

    Kokkolalainen Sällinen on siis kalamies, tarkemmin sanottuna onkija. Viitosen satsauksellakin pääsisi ongelle, mutta tältä mieheltä löytyy pikaisesti laskettuna pelkästään vapoja viitisenkymmentä.

    Voiko intohimoisesta harrastamisesta olla haittaa?

    Psykiatrian erikoislääkäri Juha Väänänen Vastaamo Oy:stä neuvoo intohimoista harrastajaa miettimään, mistä omassa harrastuksessa on oikeastaan kyse.

    – Onko se sitä, että oikeasti tarvitsee jotain niistä tavaroista, onko se vielä harrastuksen puitteissa ja onko järki mukana? Vai tuleeko ostohimo hankkia jotain uutta? Onko kyse hifistelystä vai onko kyse jo pakonomaisesta toiminnasta?

    Harrastaminen voi myös olla pakoa arjesta ja intohimoisella suhtautumisella omaan harrastuksen on tietysti hyvät puolensa. Rajanveto sen suhteen, milloin harrastus menee överiksi, onkin hankalaa. Selkeä merkki on se, jos arjen velvoitteet jäävät hoitamatta ja harrastus menee niiden ohitse.

    Niistä kymmenkunta on talvikalastukseen, ja saman verran on vanhaa settiä. Puoli tusinaa pohjaonkea haukia varten, toiset kuusi särkikalojen narraamiseen. Ja tietysti tavallisia ja lyhyempiä onkivapoja jokunen kymmenen.

    Eikö yhdellä pärjäisi?

    Kysymys saa vastaukseksi vertauksen siitä, että joku kehottaisi golffaria vetämään koko kentän rautaseiskalla.

    – Jokaiseen tilanteeseen pitää olla vähän erilainen vapa.

    Itse asiassa Sällinenkin voi lähteä matkaan vain yhden vavan kanssa, jos tietää tarkkaan, mitä on hakemassa ja kalapaikka on tuttu. Mutta uudessa paikassa tarvitaan ensinnäkin tavallinen vapa kiinteällä siimalla, sillä voi kalastaa rannasta. Jos kala on kauempana, tarvitaan kelalla varustettu onki. Ja jos paikassa on monivapalupa, voi laittaa pyyntiin useamman vavan ja niihin erilaisia syöttejä. Yhdistelemällä löytyy päivän juju, se konsti, jolla kalaa tulee.

    – Jos onkimaan lähtee, aina on mukana onkilaitteet, onget, houkutinaineet, haavi ja vapautusmatto, jos sattuu tulemaan niin iso kala, että se pitää vapauttaa.

    Lain mukaan alamittaiset ja rauhoitetut kalat pitää vapauttaa, mutta Sällinen päästää usein takaisin myös isot kalat, jotka ovat kalakannalle arvokkaita. Maton avulla kalaa on helpompi käsitellä ja saada se palautettua veteen vahingoittumattomana.

    Reissun varusteista ei ihan tule auto täyteen, mutta puolilleen.

    Houkutinainetta Sällisellä kuluu parisataa kiloa vuodessa, joten sekin vie tilansa. Lisäksi varastossa makoilevat kelat, sähkömoottori, akku, viikonloppureissuilla tarvittavat sänky ja teltta. Pieniä laatikoita on pinoittain: niissä on kaikki mitä tarvitaan kelaongintaan, ongintaan ja pohjaongintaan.

    – Kaikelle on oma laatikko. Joka reissulla tarvittavat perustarvikkeet ovat repussa, ja sitten mukaan laitetaan oikea laatikko sen mukaan, mitä kalastusmuotoa harrastetaan. Joskus mukana on vain yksi laatikko, joskus 5–6.

    Radio-ohjattava syöttivenekään ei ole turha

    On pihavarastossa vähän harvinaisempaakin kalustoa kuten heitettävä kaikuluotain. Sen avulla kalastusalueen saa luodattua rannasta ja näkee syvänteet, joissa kalat ehkä piileskelevät. Ja jopa radio-ohjattava syöttivene, joka kuljettaa syötin ja houkutinainetta.

    Kalle Niskala / Yle

    – Jos kalastaa rannalta ja tietää, että paremmin kalaa on sadan metrin päässä, jonne ei mitenkään voi heittää, voi viedä syötin veneen avulla. Se on varustettu gps:llä ja kaikuluotaimella, ja silloin näkee matkalla, missä kalaa on, kuvaa Sällinen venettään.

    Turhaksi hän ei sitä suostu nimeämään, toihan se jo ensiajollaan miehelle 11,7-kiloisen hauen.

    Hyttysaikaan mukaan lähtee myös kaasukäyttöinen karkotin. Se voittaa Sällisen mielestä tilanteen, jossa istutaan pimeässä veneessä hyttysperhe silmäluomien päällä. Hyttyshuppua ei voi käyttää, koska sen läpi ei näkisi kohon liikettä.

    Kaiken reissulla tarvittavan lisäksi Markus Sällinen mahtuu kyllä itse vielä autoon.

    – Mutta jos koko perhe pitäisi ottaa mukaan, niin se reissu jäisi melkein tekemättä.

    Kaksi kolmasosaa elämästä Pokemonien parissa

    29-vuotiaan Saija Pernun intohimo ovat Pokemonit. Pernu on pelannut yli puolet elämästään, siitä asti kun ensimmäiset pelit Suomessa julkaistiin vuonna 1999.

    Melkein heti hän innostui myös Pokemon-aiheisesta keräilystä, ja vaikka innostus hiipui välillä hetkeksi, keräilyharrastus on taas voimissaan. Pehmoleluja naisella on parisataa, ja figuurien määrää on melko mahdoton edes arvioida – reilusti yli tuhat pientä figuuria Pernulla joka tapauksessa on.

    Keräily onkin ajallisesti ohittanut pelaamisen, sillä jotain kerättävää löytyy koko ajan. Pernu keskittyy nykyään lähinnä omiin suosikkihahmoihinsa, mutta osasta niistä on tehty niin paljon oheistuotteita, että kerättävää riittää.

    Pokemon-pehmot siisteissä riveissä lasiovien takana Saija Pernun kodissa. Yhden lokeron verran löytyy myös Digimoneja, sillä Pernu keräili niitäkin jossain vaiheessa.Saija Pernu

    Saija Pernun suosikkilistan viiden kärjessä ovat Vulpix, Herdier, Lillipup, Miltank ja Wurmple. Hänen kokoelmassaan parhaiten on edustettuna Vulpix: pehmoja hahmosta on useita kymmeniä ja figuureja vielä enemmän. Muut jäävät selvästi jälkeen.

    Pernu etsii ostettavaa nykyään lähinnä ulkomailta, kuten japanilaisista nettihuutokaupoista ja Pokemon-harrastajien yhteisöstä. Niistä voi vielä löytyä sellaista, mihin harrastaja ei ole törmännyt. Vaikka hän ei aktiivisesti etsikään otettavaa, joka kuukausi tulee ostettua jotain pientä.

    – En uskalla edes arvioida, paljonko harrastukseen on uponnut, mutta ihan varmasti useita tonneja. Toki se on jakautunut tasaisesti pitkälle ajalle eli ei se sikäli ole koskaan kirpaissut kamalasti, sanoo Pernu.

    Hän muistuttaa, että moni esine on sittemmin tuplannut tai jopa triplannut arvonsa. Jos keräilyinto joskus lakkaisi, hän uskoo saavansa harrastukseen käyttämänsä rahat takaisin – ehkä kaksinkertaisinakin.

    Tilapula on akuutimpi ongelma. Aiemmassa asunnossa valtaosa kokoelmasta mahtui esille, mutta nykyisessä näkyvillä on vain pehmokokoelma. Figuurit on pakatttu huolellisesti pahvilaatikoihin.

    – Ihan kiva olisi, jos ne joskus saisi taas aseteltua esille.

    Reissulla mukana viisinumeroisen summan arvosta tavaraa

    Tilaa myös kalamies Sällisen perhe voisi tarvita enemmän muullekin kuin isän harrastusvälineille. Vaimo on ehdottanut jopa ruohonleikkurin saamista varastoon, sisätiloihin.

    – Sehän on täysin mahdotonta, sehän vie aivan järkyttävästi tilaa! virnuilee mies.

    Markus Sällinen ei pidä itseään himohamstraajana, vaan ostaa tarpeeseen – ainakin oletettuun. Seassa on jotain, mitä hän käyttää “hyvin, hyvin harvoin”, mutta joskus kuitenkin. Harvat vikaostokset on pantu ilmaiseksi kiertoon.

    Hän tunnustaa olevansa kyllä onkijoiden joukossa jonkinlainen ääriesimerkki. Esimerkiksi uistinten keräily on paljon yleisempää, ja niistä saatetaan haalia sama malli joka värissä, avaamattomissa laatikoissa säilytettäviksi.

    – Ne näkyvät sitten sosiaalisessa mediassa, mutta harvemmin rannalla.

    Kalle Niskala / Yle

    Rahaa harrastusvälineisiin on runsaan 30 vuoden aikana kulunut. Sällinen päätyi kerran laskiessaan viisinumeroiseen summaan. Laskutoimitus tapahtui rannalla ja koski vain mukana olevia tarvikkeita.

    – Paljon siihen on mennyt rahaa ja kauan niitä rahoja on työllä kerättykin. Mutta kaikki harrastuksethan maksavat.

    Taivastelua jatkunut jo yli 10 vuotta

    Keräily on Pokemon-harrastuksen toinen puoli. Saija Pernu myös pelaa sekä käsikonsoleilla että älypuhelimella. Konsolipelaaminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle, mutta Pokemon Goho hän käyttää kiirepäivinä vartin, vapaapäivinä jopa kuusi tuntia. Kun uusi peli julkaistaan, myös konsoli kuluu kädessä päivittäin.

    Pelaamista kiinnostavampi on kuitenkin keräilyharrastus. Pernu pitää Pokemon-hahmoja monipuolisina. 800 Pokemonin joukosta jokainen löytää varmasti oman suosikin, ja se onkin Saija Pernun mukaan yksi selittäjä sarjan valtavalle suosiolle eri-ikäisten parissa ympäri maailman.

    Pokemonien kautta on tullut myös uusia tuttavuuksia, jotka ovat syventyneet ystävyydeksi. Muiden kanssaihmisten reaktiot Pernun intohimoon vaihtelevat laidasta laitaan: jotkut kyselevät alan jonkinlaiseksi ammattilaiseksi kasvaneen naisen näkemyksiä, kun taas osa jaksaa taivastella.

    – Osa pyörittelee silmiään ja kysyy, että joko tästä “vaiheesta” olisi aika kasvaa yli. Samaapa nämä henkilöt ovat kyselleet jo yli kymmenen vuotta, nauraa Pernu.

    Pieni osa Saija Pernun figuurikokoelmasta muuttolaatikossa.Saija PernuKalastajan painajaisessa kummittelee “ostohinta”

    Markus Sälllinen pääsee kalaan ehkä satana päivänä. Suurkalarekisterin Hall of Famessa mies on sijalla viisi yhdeksällä lajillaan. Tällä avovesikaudella tarkoituksena on nousta listalla nappaamalla muutama puuttuva peruslaji.

    Puuttuuko varusteista vielä jotain olennaista?

    – Vielähän sitä pitäisi oppia paremmaksi kalastajaksi. Sitä ei oikein rahalla saa.

    Kalastajan painajaisenkin Sällinen kertoo: se on se, että leski myisi aikanaan välineet sillä hinnalla, minkä mies on aikanaan hänelle hankintahinnaksi kertonut.

    Mies sujauttaa parttivavan takaisin pussin ja virnistää taas.

    Kiinasta tilattujen pakettien muovin kierrättäminen on usein mahdotonta – Kierrätyksessä shampoopulloista saadaan viemäriputkia

    Kiinasta tilattujen pakettien muovin kierrättäminen on usein mahdotonta – Kierrätyksessä shampoopulloista saadaan viemäriputkia


    Eri puolilta maata kerättyjä kotitalouksien muovipakkauksia sisältävät suuret paalikuutiot odottavat pääsyä käsittelyyn Riihimäellä, Fortumin muovijalostamolla. Paalien uloimmat muovit lepattavat hieman tuulessa. Olemme aiemmin Ekokeminä...

    Eri puolilta maata kerättyjä kotitalouksien muovipakkauksia sisältävät suuret paalikuutiot odottavat pääsyä käsittelyyn Riihimäellä, Fortumin muovijalostamolla. Paalien uloimmat muovit lepattavat hieman tuulessa.

    Olemme aiemmin Ekokeminä tunnetun vaarallisten jätteiden käsittelylaitoksen alueella. Täällä tiedetään hävitetyn jopa kemiallisia aseita. Fortum osti Ekokemin ja kotitalouksien pakkausjätemuoveja hyödyntävän muovijalostamon pari vuotta sitten.

    Parikymmentä vuotta muovien parissa työskennellyt muovijalostamon tuotelinjapäällikkö Mikko Koivuniemi kertoo, että Fortum uskoo kiertotalouteen tulevaisuuden alana.

    Koivuniemi luettelee kaikki uusiomuovituotteet, joita kotitalouksien pakkauksista nyt jo saadaan aikaan: Muovipusseista tehdään uusia muovikasseja tai roskapusseja. Shampoopulloista saadaan viemäriputkia, muovikanistereita tai -tynnyreitä. Oivariini- ja jäätelöpurkeista syntyy uusiomuovisia kukkaruukkuja ja ämpäreitä.

    – Meillä on käytössä aika paljon automaattisia lajittelulaitteita, jotka tunnistavat eri muovilaadut ja sitä kautta ne saadaan sujuvasti hyötykäyttöön.

    Aiemmin, ennen nyt käytössä olevaa tekniikkaa, kierrätysmuoveja on lajiteltu hihnoilta myös käsin, Koivuniemi tietää. Tosin ei tässä yksikössä.

    Fortumin tuotelinjapäällikkö Mikko Koivuniemi työpaikallaan Riihimäen muovijalostamossa.Ronnie Holmberg / YleVerkkokaupan kautta maahan tulee tunnistamattomia materiaaleja

    Kaikki muu kotitalouksien pakkausmuovi soveltuu keräykseen, paitsi 03-tunnuksella varustettu PVC-muovi. Kova PVC on materiaalina usein myös muissa muovitavaroissa ja esineissä. Ne kuuluvat edelleen sekajätteeseen ja hävitettäviksi polttolaitoksessa.

    – Esimerkiksi vanhat purkujätteet on syytä ohjata energiakäyttöön. Samoin jotkut vanhat sähköromut. Niissä saattaa olla haitallisia palonestoaineita. Ne olisi hyvä ottaa kierrätyksestä pois, Koivuniemi luettelee.

    Kaatopaikoille muoveja ei Suomessa enää kulkeudu.

    Verkkokaupan myötä tulee sekalaisempaa pakkausmuovia tänne meidänkin laitokselle, muun muassa sitä PVC:tä Fortumin muovijalostamon tuotelinjapäällikkö Mikko Koivuniemi

    Elintarviketeollisuus- ja kauppa kustantavat pakkauskierrätyksen tuottajavastuumaksujen kautta.

    – Verkkokauppa on tässä eräänlainen vapaamatkustaja. Koko pakkausmuovien keräily rahoitetaan tuottajavastuumaksuilla, joihin verkkokauppa ei osallistu.

    – Tähän kaikki toimijat, jotka Suomessa operoivat, toivoisivat jonkinlaista ratkaisua. Verkkokaupan myötä tulee sekalaisempaa pakkausmuovia tänne meidänkin laitokselle, muun muassa sitä PVC:tä, Fortumin Koivuniemi toteaa.

    Koivuniemen mukaan verkkokaupan kautta esimerkiksi Kiinasta tilatut muovitavarat ja -pakkaukset ovat usein merkitsemättömiä eikä niiden muovimateriaaleja ole aina helppoa tunnistaa.

    Mikko Mäkinen kotitalonsa muovinkeräyslaatikolla.Ville Tapio/YleMuovien järjestelmällinen keräys alkoi vasta muutama vuosi sitten

    Fortumin Riihimäen muovijalostamo hyrähti käyntiin pari vuotta sitten. Sitä ennen kotitalouksien pakkausmuovien keräyksen pilotit oli aloitettu jo vuonna 2015 Tampereella ja Kuopiossa.

    Kaksi vuotta sitten muovienkeräyskokeiluun pääsi rajattu määrä myös helsinkiläisiä taloyhtiöitä. Viime syksystä lähtien mukaan ovat päässeet kaikki halukkaat.

    Lapsiperheiden kansoittama suuri kerrostaloyhtiö Olympiakylässä Helsingin Käpylässä ryhtyi keräämään muovijätteitä ensimmäisten joukossa, heti kun se oli mahdollista.

    – Se oli varmaan viime syksynä, alkusyksystä, kun meille ilmeistyi taloyhtiöön kaksi kirkkaankeltaista muovinkierrätyssammiota. Niillä korvattiin kaksi sekajäteastiaa, kertoo taloyhtiön asukas ja perheenisä Mikko Mäkinen.

    – Silloin ajattelin, että hei että vau, en tiennytkään, että tämä on nyt jo mahdollista.

    Kolmekerroksisessa kivitalossa ei ole hissejä. Kun taloyhtiö viitisen vuotta sitten tuli putkiremontti-ikään, suuri osa sen alkuperäisistä asukkaista luopui asunnoistaan. Tilalle tuli paljon nuoria perheitä, joita kiinnosti kaupunkiasuminen suhteellisen vähissä neliöissä, vehreässä ympäristössä.

    Käpyläläisessä kerrostaloyhtiössä asukkaat ovat ilmeisen homogeenista väkeä ja yksimielisiä kierrätyksen tarpeellisuudesta. Oikeastaan voi sanoa, että talossa asuu todellisia city-vihreitä.

    – Kaikkien näiden virallisten roska-astioiden lisäksi meillä on roskakatoksessa kierrätyshylly, mihin ihmiset tuovat tavaroitaan, joita eivät itse enää tarvitse. Me olemme hämmästelleet sitä, että tavaran kierto hyllyssä on tosi nopeaa, Mäkinen nauraa.

    Jätteiden ja nyt myös muovijätteiden lajittelu ja keräys ei Mikko Mäkisen mielestä ole vaikeaa kaupungissakaan.

    – Me olemme aika yksimielinen taloyhtiö sen suhteen, että kaikki kokee muovien kierrätyksen tärkäksi jutuksi. Kyllä sekajätteen määräkin aika lailla vähenee.

    Silloin ajattelin, että hei että vau, en tiennytkään, että tämä on nyt jo mahdollista Helsinkiläinen perheenisä Mikko Mäkinen Helsinkiläisen Mikko Mäkisen perheen kotitalossa kerätään muoveja.Ville Tapio / YleMuoveille on vaikeaa löytää korvaajaa

    Muovipakkaukset ovat elintarviketeollisuudelle ja kaupalle edelleen erittäin tärkeitä jo pelkästään logistiikan ja säilyvyyden kannalta, toteaa Elintarviketeollisuusliiton johtaja Heli Tammivuori.

    – Muovi on elintarvikehygienian ja elintarviketurvallisuuden kannalta ihan ylivoimaisen hyvä verrattuna moneen muuhun pakkausmateriaaliin.

    Muoveille etsitään jatkuvasti korvaavia tuotteita.

    – Tehdään tuotekehitystä sen eteen, että saataisiin ekologisia pakkauksia.

    Muovit puoltavat toisaalta paikkaansa hyvän säilyttävyytensä ansiosta, mikä vähentää ei-toivottua ruokahävikkiä. Pakkaukset helpottavat myös pitkien etäisyyksien logistiikkaa ja hyllytystä kaupoissa.

    Jotkut haluavat vähentää oman jätteiden tuottamisensa minimiin ja suosivat esimerkiksi irtomyynnissä myytäviä tuotteita. Niitä on tosin rajallisesti tarjolla. Irtomyynnin lisääminen ei ehkä ole realistinen vaihtoehto.

    – Elintarviketurvallisuuden taso saattaisi vähän laskea, koska irtomyynnissä on aina enemmän käsiä, jotka koskevat tuotteisiin, Tammivuori sanoo.

    Pakkaukset ovat tuotteille tärkeitä myös niiden brändin kannalta ja ne toimivat yrityksille kilpailuetutekijänä.

    Irtomyynnissä on aina enemmän käsiä, jotka koskee niihin tuotteisiin Elintarviketeollisuusliiton johtaja Heli Tammivuori Heli Tammivuori, johtaja.Ronnie Holmberg / YleRiihimäen muovijalostamossa käsitellään kaikki kotitalouksista kerätyt muovit

    – Minä en tiennyt, että on oikeasti olemassa paikka, missä pystytään tänä päivänä hyödyntämään kotitalouksista tuleva muovi, helsinkiläinen Mikko Mäkinen myöntää.

    Riihimäen Fortumin muovijalostamon toiminta onkin uutta monelle.

    Muovit ovat viimeaikoina olleet paljon esillä valtameriin kertyvien valtavien muovilauttojen takia. Fortumin Koivuniemi muistuttaa, että muovien joutuminen vesistöihin on ongelma niissä maissa, joissa roskataan paljon ja joissa jätehuoltoa ei ole.

    Suomessa vesiin joutuu muoveja hulevesien kautta eniten liikenteestä, esimerkiksi autojen renkaista.

    Paljon on puhuttu myös vaatteissa ja kosmetiikassa käytetyistä mikromuoveista ja niiden joutumisesta viemärien kautta vedenpuhdistamoihin. Koivuniemi luottaa puhdistamoiden hoitavan ongelman.

    Muovikuituja käytetään lisäksi myös huonekalujen, kuten sohvien, sekä peittojen ja tyynyjen täytteinä. Vaipoissa on puolestaan muovirakeita lisäämässä imutehoa. Näitä ei pystytä vielä kierrättämään ja niiden oikea osoite on toistaiseksi vielä jätelaitos.

    Suomessa muovien kierrätyksellä on kirittävää esimerkiksi Saksaan ja Ruotsiin verrattuna.

    Suomi päättää lähiaikoina EU:n kiertotalouspaketista, jossa sitoudutaan kierrättämään vuoteen 2025 mennessä muovipakkauksista puolet. Riihimäen muovijalostamolla on kapasiteettia kolminkertaistaa nykyinen noin 10 miljoonan muovikilon kierrätys vuodessa.

    Kotitalouksista kerätyt pakkausmuovit muuttuvat Fortumin Riihimäen muovijalostamossa muovipelleteiksiRonnie Holmberg / Yle
    Museon kätköistä paljastui tieteellisesti arvokas hyönteiskokoelma –

    Museon kätköistä paljastui tieteellisesti arvokas hyönteiskokoelma – "Mahtavaa nähdä kadonnut hyönteinen, jota ei enää missään muualla näe"


    Mistä on kyse?Forssan luontomuseosta löytyy mittava hyönteiskokoelmaBiologi Iiro Kakko käy parhaillaan kokoelmaa läpi ja digitoi sen sisältämiä tietojaKakko joutuu myös määrittämään osan hyönteisistä uudelleenAarre on maannut museon...

    Mistä on kyse?Forssan luontomuseosta löytyy mittava hyönteiskokoelmaBiologi Iiro Kakko käy parhaillaan kokoelmaa läpi ja digitoi sen sisältämiä tietojaKakko joutuu myös määrittämään osan hyönteisistä uudelleen

    Aarre on maannut museon kätköissä ja varastoissa vuosikymmenet. Se on kerännyt pölyä ja tuholaisia. Odottanut, että ilmestyy joku, joka ymmärtää sen arvon.

    Todennäköisesti hyönteisten keräämisestä innostunut lääketieteen ja kirurgian tohtori, lastentautien sekä hermo- ja mielitautien erikoislääkäri, maan luonnonsuojelun isänä pidetty professori Torild Brander kokoelman arvon ymmärsi.

    Lounais-Hämeessä vaikuttanut Brander piti visusti huolen siitä, että hyönteiskokoelma karttui. Kartuttamista varten piti olla hyönteisten kerääjiä, ja niitä hän löysi, kun sai ajoittain melkoisia joukkoja lounaishämäläisiä innostumaan keräilystä.

    Parhaina aikoina Branderilla oli leegio ihmisiä koluamassa maita ja mantuja haavien kanssa. He kiikuttivat löytönsä professorille, joka osasi määrittää, dokumentoida, kiittää ja kannustaa.

    Biologi Iiro Kakko avasi aarteen

    Hyönteiskokoelma makasi näihin päiviin entisen Forssan luonnonhistoriallisen museon, nykyisen luontomuseon kätköissä, kunnes aarrearkun avasi ja toi päivänvaloon biologi, hyönteistutkija Iiro Kakko.

    Kakko kertoo, että materiaali on kerätty pääosin 1960-luvulla. Hyönteisiin ei ole juurikaan sen jälkeen koskettu.

    Kakon kädet ovat voimakkaat, varovaiset ja taitavat kuin kirurgin kädet. Hän vaalii tarkasti mukaansa pakkaamiaan suuria mustia jätesäkkejä.

    Iiro Kakolla on käsissään mittava työ.Eeva Hannula / Yle

    Säkistä biologi nappaa kämmenelleen hyönteislaatikon toisensa perään, katselee pikkiriikkisiä kaksi- ja monisiipisiä hetken tarkkaan ja tunnistaa heti jokaisen. Ilman nimilappujakin.

    Kakko on tarkastanut hyönteiskokoelmat ja katsonut, onko hyönteisiin iskenyt tuholaisia.

    – Kun hyönteinen on pyydystetty ja tunnistettu, se tavallisesti neulataan, jolloin ne ovat kuivanäytteitä, joita ei ole käsitelty kemikaaleilla. Näin on vaarana, että ne tulevat toisten hyönteisten syömiksi. Jos tuholaiskuoriaiset kokoelmiin pääsevät, niin voi olla, ettei siellä sitten ole muuta kuin tyhjiä kuoria, pölyä ja neuloja.

    – Kävin lävitse kokoelmat, putsasin ja pakastin hyönteisiä. Pakastaminen on helpoin tapa puolustaa tällaista kokoelmaa, kertoo Kakko.

    Kokoelman digitoinnissa on suuri työ

    Iiro Kakko kertoo, että eniten aikaa kuluu hyönteisten digitointiin. Koko tieteelliselle maailmalle on merkittävää Torild Branderin ajatus siitä, että kuka tahansa maailmassa pystyy selvittämään, mitä hyönteisiä esimerkiksi juuri Lounais-Hämeessä on ollut. Mitä on löydetty vaikkapa Urjalasta tai Ypäjältä .

    Erittäin tärkeää on ollut se tieto, mistä päin löytyy jotain tiettyä lajia.

    Hyönteisiä on joka tapauksessa kymmeniä tuhansia. Iiro Kakko

    Kakko on tehnyt satoja ja taas satoja tiedostoja, joissa on hyönteisen tieteellinen nimi, löytöpaikka, kuka hyönteisen on kerännyt ja kuka sen on määrittänyt.

    – Ne tallennetaan tietokantoihin, ja sillä tavalla jaetaan luontomuseon tieteellistä informaatiota.

    – Tällä hetkellä on vielä todella vaikea vastata siihen, kuinka laajasta materiaalista on kyse. Hyönteisiä on joka tapauksessa kymmeniä tuhansia. Niitä saattaa olla jotain sadan tuhannen ja neljännes miljoonan välillä.

    – Olen nyt vuoden käsitellyt kokoelmia, eikä loppua ole näkyvissä, sanoo Kakko.

    Forssan kokoelmat pelastavat uhanalaisarviointia

    Iiro Kakko on ihminen, joka osaa arvioida sitä, mitä kokoelma merkitsee hyönteistutkimukselle maassa, jossa parhaillaan tehdään monien lajien valtakunnallista uhanalaisarviota.

    Kakko selvittää, että 1960-luvulta aina 1990-luvulle hyönteisten kerääminen oli todella epämuodikasta. Sitä harrastettiin hyvin vähän.

    Suomessa on hyvin vähän informaatiota tietyistä lajeista monien vuosikymmenten ajalta. Koska Lounais-Hämeessä professori Torild Branderin lietsomana kerättiin hyönteisiä toisin kuin muualla maassa, tallessa on tietoa siitä, mitä hyönteisiä 1960, -70, -80 ja -90-luvuilla ylipäätään oli.

    Eeva Hannula / Yle

    Branderin tallenttamien tietojen avulla tänä päivänä voidaan saada selville jopa metrin tarkkuudella, mistä hyönteinen on aikoinaan löydetty.

    – Jos tietty kovakuoriainen esiintyy vain tietyn ikäisellä lahoavalla haavalla, on hyvin tärkeää tietää, missä kyseinen haapa on ollut. Näin pystytään seuraamaan, miten sen kanta muodostuu tai uudistuu.

    – Kun Forssan luontomuseon kokoelmista löydetään esimerkiksi sellainen tieto, että useamman kunnan alueella on ollut hyönteisestä havaintoja, voi heti kysyä, miksi emme ole Etelä-Suomesta löytäneet yhtään sen lajin yksilöä. Tätä kautta päästään sitten uhanlaisuuteen käsiksi, huomauttaa Kakko.

    Hyönteisiä pitää myös määrittää uudelleen

    Forssan luontomuseon kokoelmien hyönteisiä on määritetty jo 60 vuotta sitten. Lajit ovat pysyneet koko lailla samoina, mutta lajinimet ovat muuttuneet.

    Osa museolla olevista yksilöistä joudutaan myös määrittämään uudelleen.

    Kukaan ei tiedä, miten vuonna 2078 joku katsoo hyönteistä uusin silmin. Iiro Kakko

    – Kun hyönteinen on nyt määritetty uudelleen, laitan sen oheen pikkiriikkisen lapun, johon kirjoitan, millä perusteella se on määritetty.

    – Kukaan ei tiedä, miten vuonna 2078 joku katsoo hyönteistä uusin silmin. Mielenkiintoista olisi tietää esimerkiksi se, millä niitä tuolloin määritetään. Silloin saattaa olla käytössä vaikkapa vain skanneri, jonka lävitse hyönteinen ajetaan viivakoodijärjestelmällä ja viivakoodi tunnistaa lajin.

    Kerääjien joukosta löytyy myös maisterin, Eero Nylundin nimi

    Hyönteisten nimilapuissa on paljon tietoa, ja myös esimerkiksi hyönteisen löytäneen kerääjän nimi. Monissa lapuissa nimet toistuvat, ja monesta kerääjästä on sittemmin tullut esimerkiksi maineikas biologi.

    Ahkera hyönteisten kerääjä oli myös eräänlainen entinen forssalainen kuuluisuus, puistojen mies Eero Nylund. Nylundin kaverit kutsuivat miestä maisteriksi, koska katsoivat, että tämä tiesi paljon muun muassa biologiasta.

    Forssalaiset muistavat Nylundin useimmiten siitä, että häneen törmäsi torilla tai linja-autoasemalla, missä hän tuli pyytämään rahaa.

    Nylund oli iso mies, jolla oli suuret kourat, joihin kymmenpenninen upposi näkymättömiin. Sellaisillakin käsillä pystyi pienen pieniä hyönteisiä keräämään.

    Syöpään sairastunut Anne Kallio-Lehtimäki sai omista suortuvistaan tehdyn hiuspäähineen -

    Syöpään sairastunut Anne Kallio-Lehtimäki sai omista suortuvistaan tehdyn hiuspäähineen - "Sain näin osittain pitää omat hiukseni."


    Lääkärin puhelinsoitto vuodenvaihteessa pysäytti hattulalaisen Anne Kallio-Lehtimäen (59). Ikänsä uutterasti työtä tehnyt yrittäjä sai kuulla, että häneltä noin kuukautta aiemmin poistettu kohdun kasvain olikin pahanlaatuinen. Lisäksi se...

    Lääkärin puhelinsoitto vuodenvaihteessa pysäytti hattulalaisen Anne Kallio-Lehtimäen (59). Ikänsä uutterasti työtä tehnyt yrittäjä sai kuulla, että häneltä noin kuukautta aiemmin poistettu kohdun kasvain olikin pahanlaatuinen. Lisäksi se oli ärhäkkää laatua. Edessä olivat raskaat sytostaattihoidot.

    Ensimmäisen sytostaattihoidon alkaessa helmikuussa Kallio-Lehtimäellä oli puolipitkät ja paksut hiukset.

    Ei tuntunut kivalta, kun hiustenpesun jälkeen tukkaa oli valtava läjä suihkun lattiakaivon ritilikössä. Anne Kallio-Lehtimäki

    Hiusten lähteminen on sytostaattihoitojen ensimmäisiä oireita. Omien hiusten irtoaminen teki sairauden lopullisesti todeksi. Se oli kova paikka.

    Harmitti. Vähän kiukuttikin.

    – Ei tuntunut kivalta, kun hiustenpesun jälkeen tukkaa oli valtava läjä suihkun lattiakaivon ritilikössä. Tai niitä oli tyynyllä iso kasa yön jälkeen.

    Heti kun tukkaa alkoi irrota, hän päätti ottaa ohjat käsiinsä.

    – Ajattelin, että leikkautan kaikki kerralla pois ennen kuin kaikki hiukset löytyvät aamulla irronneina myttyinä tyynyltä.

    Kallio-Lehtimäki soitti hiuspäähineitä tekevän Bravehairin Satu Rautalahdelle ja tutulle kampaajalle, Hiusstudio Muodon yrittäjälle Minna Haantaus-Pekarilalle. Tämä lupasi leikata hiukset heti samana iltana.

    – Minna letitti tukkani monelle pienelle letille ja napsaisi ne poikki. Yhtäkkiä olin sänkitukkainen, kertoo Anne Kallio-Lehtimäki.

    Kaikki tehdään käsityönä hiusnauhoja myöten

    Minna Haantaus-Pekarila punoi käsin Kallio-Lehtimäen hiuksista noin 17 senttiä pitkiä hiusnauhoja, jotka kiinnitetään tarran avulla päähineeseen.

    Myssyjen tekijä löytyi läheltä. Erilaisia hattuja valmistava Millineeri on Laura Peltosen yritys, joka sijaitsee Anne Kallio-Lehtimäen oman alusasuihin erikoistuneen liikkeen tuntumassa Hämeenlinnassa, kauppapaikka Tavastilassa.

    – Laura mietti kuumeisesti millainen päähineen pitäisi olla ja ahaa-elämys tuli kuulemma eräänä yönä.

    Johanna Talasterä / Yle

    Nyt Kallio-Lehtimäen kaapissa on useita erilaisia päähineitä. Luonnonmateriaalista tehdyissä myssyissä on tarra valmiina hiusnauhan kiinnittämistä varten. Osa on juhlavia silkistä tehtyjä turbaaneja, osa arkikäyttöön paremmin sopivia kevyitä trikoo- tai silkkipipoja.

    – Tärkeintä on helppokäyttöisyys. Hoitojen keskellä on päiviä, jolloin ei jaksa edes asetella huivia. Myssy pitää saada nopeasti vetäisemällä päähän niin, että se silti näyttää hyvältä, sanoo Kallio-Lehtimäki.

    Päähineen peseminen on helpompaa kuin peruukin. Hiusnauhan voi irrottaa ja hatun heittää pesukoneeseen. Se on taas seuraavana päivänä valmis päähän vedettäväksi.

    "Omat hiukset tuntuvat omalta"

    Hattulassa asuvalla Satu Rautalahdella oli heti Bravehair-yritystoiminnan aloittamisen jälkeen haaveena hiuspäähineiden tekeminen asiakkaiden omista hiuksista. Bravehairin päähineissä on tähän asti tavallisesti käytetty synteettisiä hiuksia.

    Eräs pitkähiuksinen, syöpään sairastunut hämeenlinnalaisrouva kysyi Satu Rautalahdelle saisiko pipoon omia hiuksia. Rautalahti lupasi kokeilla. Näin syntyi Bravehairin Myhair, jossa päähine valmistetaan asiakkaan hiuksista.

    Isoin asia on henkinen puoli. Se tunne, minkä omien hiusten takaisin saaminen antaa. Satu Rautalahti

    Hiukset ovat pieni asia, jos sitä vertaa itse sairauteen. Silti se on monelle tosi iso asia. Rautalahden mukaan hiusten menetys konkretisoi sairauden.

    – Synteettiseen materiaaliin verrattuna omat hiukset tuntuvat sormin pidellessä omalta. Isoin asia on henkinen puoli. Se tunne, minkä omien hiusten takaisin saaminen antaa, pohtii Rautalahti.

    Hiusten täytyy olla letitettynä vähintään 17 senttiä pitkät. Kampaajalla on käytävä hyvissä ajoin ennen kuin sytostaattihoidot vievät hiukset päästä. Useimmiten tukka leikataan, kun hoitosuunnitelma on tehty, jos siihen kuuluu hiustenlähtöä aiheuttavia liitännäishoitoja.

    – On parasta leikata tukka heti. Silloin saadaan talteen paljon hiuksia päähineiden valmistusta varten.

    Mikäli asiakkaan omat hiukset eivät ole olleet tarpeeksi pitkät, voi pyytää esimerkiksi ystävätärtä luovuttamaan hiuksiaan.

    Tukka ei päätynyt roskakoriin

    Anne Kallio-Lehtimäki on iloinen siitä, että hänen paksut hiuksensa eivät päätyneet roskakoriin. Hän oli luopunut niiden värjäämisestä hiukan aiemmin ja kasvattanut esille oman sävynsä.

    Nyt puuvillaiseen turbaaniin kiinnitetty pitkä, harmaasävyinen otsatukka on tehty omista suortuvista.

    Johanna Talasterä / Yle

    – Tämä on käsilleni tuttu karhea hiuslaatu. Sama, jota olen vuosikymmeniä harjannut ja kihartanut.

    Kallio-Lehtimäen mukaan hiukset saavat hänet tuntemaan omaksi itsekseen. Ne tuovat itsevarmuutta, joka auttaa selviytymään sairauden melskeissä.

    – Minulle merkitsee valtavasti se, että sain näin osittain pitää omat hiukseni.

    Sairaus pakotti vähentämään töitä

    Anne Kallio-Lehtimäki on pyörittänyt alusasuliike Siroa Hämeenlinnassa yli 25 vuotta. Hän oli pohtinut töiden vähentämistä, mutta sairastuminen aikaisti suunnitelmia.

    Kaikki alkoi tammikuussa 2017, kun Kallio-Lehtimäen kohdusta löytyi gynekologilla suurikokoinen myoma. Kyseessä on tavallisesti kohdun hyvänlaatuinen lihaskasvain.

    Kallio-Lehtimäki lähetettiin Kanta-Hämeen Keskussairaalaan naistentautien poliklinikalle tutkimuksiin. Sairaalassa suositeltiin myoman poistoa leikkauksella, mutta sen jälkeen asiasta ei kuulunut moneen kuukauteen mitään.

    Sairaus pysäytti minut kirjaimellisesti pitkälleni sohvalle. Anne Kallio-Lehtimäki

    Kallio-Lehtimäki meni loppukesällä yksityiselle lääkärille, joka huomasi myoman kasvaneen nopeasti entistä suuremmaksi. Lähete sairaalaan uusittiin kiireellisenä. Hyvänlaatuiseksi otaksuttu myoma poistettiin leikkauksella marraskuussa.

    Kaiken piti olla kunnossa. Yrittäjä sinnitteli kuukauden sairaslomalla, vaikka polte takaisin töihin oli jo kova.

    – Myoma oli poistettu ja tunsin oloni hyväksi. Olin täysin valmis palaamaan töihin.

    Kallio-Lehtimäki teki etätöitä kotona. Hän maksoi yrityksen laskuja ja teki tilauksia sekä työvuorolistoja. Juuri ennen uutta vuotta tuli se puhelu, joka keikautti kaiken päälaelleen. Kasvain oli pahanlaatuinen.

    Hiuspäähine toimii peruukin vaihtoehtona

    Bravehairin tarina sai alkunsa Rautalahden sairastuttua rintasyöpään vuonna 2014. Hän huomasi peruukin epämukavaksi.

    Yhdessä äitinsä kanssa hän kehitteli ensimmäisen hiuspäähineen. Se oli puuvillapipo, jonka reunoilta pilkisti siihen kiinni ommeltuja hiuksia.

    Kaari ideasta tuotteeksi oli pitkä. Bravehair ei tuo vielä Rautalahdelle koko elantoa, mutta myynti on kasvussa.

    Tavoitteena on nyt muun muassa sairaanhoitopiirien kautta levittää asiakkaille tietoa hiuspäähineistä peruukin vaihtoehtona. Rautalahden tähtäimessä ovat kansainväliset markkinat.

    – Näen, että tuotteelle on kysyntää myös ulkomailla.

    Syksyllä voi olla jo omia hiuksia

    Mitä pidemmälle Anne Kallio-Lehtimäen sytostaattihoito Kanta-Hämeen keskussairaalassa eteni, sitä rankemmaksi se muuttui.

    – Nukkumispäiviä on todella paljon nyt. Sairaus pysäytti minut kirjaimellisesti pitkälleni sohvalle.

    Uskon, että minulla on jo syksyllä omia hiuksia. Anne Kallio-Lehtimäki

    Syöpä pysäytti myös miettimään elämää. Jo 16-vuotiaasta asti työtä paiskinut Kallio-Lehtimäki on päättänyt vähentää työntekoa. Hän suunnittelee yrityksensä luovuttamista tyttärelleen, joka on lupautunut jatkamaan sitä.

    Anne Kallio-Lehtimäki luottaa suomalaiseen lääketieteeseen ja uskoo hoitojen tehoavan. Sytostaattihoidot loppuvat kesäkuun lopussa.

    – Uskon, että minulla on jo syksyllä omia hiuksia. Voi olla, että jään lyhyttukkaiseksi. Tämä on niin helppohoitoinen.

    Kiinniotettu mies löytyi kuolleena Hämeenlinnan poliisivankilassa

    Kiinniotettu mies löytyi kuolleena Hämeenlinnan poliisivankilassa


    Hämeenlinnan poliisivankilasta löytyi kuolleena siellä kiinniotettuna ollut mies. Hämeen poliisilaitos kertoo tiedotteessa, että mies löytyi menehtyneenä pidätettyjen säilytystilasta perjantaina aamulla. Tapauksen tutkinta on siirretty...

    Hämeenlinnan poliisivankilasta löytyi kuolleena siellä kiinniotettuna ollut mies. Hämeen poliisilaitos kertoo tiedotteessa, että mies löytyi menehtyneenä pidätettyjen säilytystilasta perjantaina aamulla.

    Tapauksen tutkinta on siirretty poliisihallituksen ohjeen mukaisesti Länsi-Uudenmaan poliisille.

    Syyttäjä arvioi myöhemmin ovatko poliisit ja vartijat menetelleet asiassa ohjeiden mukaisesti, tiedotteessa kerrotaan.

    Aurinkopullo villiinnytti keräilijät – ensimmäiset tulivat Riihimäelle jonottamaan jo aamukuudelta

    Aurinkopullo villiinnytti keräilijät – ensimmäiset tulivat Riihimäelle jonottamaan jo aamukuudelta


    Lasimuotoilija Helena Tynellin klassikko Aurinkopullo on edelleen suosittu keräilyesine. Kun Tynellin syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi valmistettu uustuotantoerä tuli myyntiin Suomen lasimuseoon Riihimäelle, keräilijät olivat paikalla jo...

    Lasimuotoilija Helena Tynellin klassikko Aurinkopullo on edelleen suosittu keräilyesine. Kun Tynellin syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi valmistettu uustuotantoerä tuli myyntiin Suomen lasimuseoon Riihimäelle, keräilijät olivat paikalla jo aikaisin aamukuudelta jonottamassa.

    Suomen lasimuseon johtaja Hanna Mamia-Walther yllättyi Aurinkopullon suosiosta.

    – Luulen, että kerääjäkansa on omanlaistansa. Kyllä tämä yllätti meidätkin! Varmaan jono matelee tietä iltasella.

    Suomen lasimuseon ystävät ry:n jäsenille oli varattu 150 pulloa jo etukäteen. Niitä saattoi maksukuittia vastaan noutaa museolta jo puoliltapäivin. Avoimeen myyntiin pulloja riitti 110 kappaletta. Museo onkin varautunut jononhallintaan ja järjestyksen ylläpitoon.

    – Kyllä meillä on tiettyjä toimenpiteitä takataskussa, jos alkaa näyttää pahalta. Vuoronumerot auttavat ja koko ajan lasketaan jonoa ja ilmoitetaan, jos ei kannata jäädä jonottamaan.

    Väkeä paikalla eri puolilta Suomea

    Jonottajia oli tullut lasimuseolle Siilinjärveltä, Raumalta, Porista ja pääkaupunkiseudulta. Riihimäkeläinen Pekka Saunamäki tuli paikalle ensimmäisten joukossa varhain aamulla. Jonotus on sujunut leppoisasti.

    – Tähän kun on tullut vieruskavereita, niin saman alan ihmisinä ollaan asioista juteltu. Hyvin aika kuluu. Lasinkerääjänä ajattelin, että tähän tilaisuuteen on tartuttava, kun Riihimäellä olen ikäni asunut ja kävin myös katsomassa, kun näitä pulloja tehtiin.

    Riihimäen Lasi valmisti Aurinkopulloa kymmenen vuoden ajan vuosina 1964–1974. Uustuotantopullot on puolestaan tehty studiolasituotantona Lasismi-lasistudiossa Riihimäellä.

    Numeroidut uustuotantopullot ovat väriltään vaaleansinisiä.Pekka Tynell

    Museonjohtaja Hanna Mamia-Waltherin mukaan klassikon suosion salaisuutta on vaikea määritellä.

    – Kyllä sitä jatkuvasti on voinut ostaa, vaikka tekeminen on lopetettu kauan sitten. Se on ollut koko ajan suosittu ja tämä viimeistään todisti, että siinä on jotain maagista.

    Suomen lasimuseo esittelee näyttelyissään tänä vuonna laajasti sekä Helena Tynellin että Kerttu Nurmisen töitä.

    Poliisimiehelle syyte toisen poliisin haavoittumiseen johtaneesta harjoituksesta Hämeenlinnan poliisiasemalla

    Poliisimiehelle syyte toisen poliisin haavoittumiseen johtaneesta harjoituksesta Hämeenlinnan poliisiasemalla


    Poliisimies saa syytteen Hämeenlinnassa sattuneesta voimankäytön harjoitustilanteesta, jossa toinen poliisimies haavoittui luodista. Salpausselän kihlakunnansyyttäjä on nostanut syytteen varomattomasta käsittelystä, törkeästä...

    Poliisimies saa syytteen Hämeenlinnassa sattuneesta voimankäytön harjoitustilanteesta, jossa toinen poliisimies haavoittui luodista.

    Salpausselän kihlakunnansyyttäjä on nostanut syytteen varomattomasta käsittelystä, törkeästä vammantuottamuksesta ja tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

    Epäilty on esitutkinnassa myöntänyt varomattoman käsittelyn ja tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen, mutta kiistänyt syyllistyneensä törkeään vammantuottamukseen.

    Tapaus sattui viime vuoden maaliskuussa poliisitalo Miekkalinnan käytävällä. Kouluttajana toiminut poliisimies oli tahattomasti laukaissut virka-aseensa. Toinen poliisimies sai luodista vammoja käsivarteensa. Vammat eivät olleet hengenvaarallisia.

    Tiekarhu kunnosti Lopen surkeimmat soratiet juuri ennen liikenneministerin vierailua – Berner:

    Tiekarhu kunnosti Lopen surkeimmat soratiet juuri ennen liikenneministerin vierailua – Berner: "Välillä näin on käynyt"


    Kanta-Hämeessä sijaitsevan Lopen huonokuntoisia sorateitä käytiin hiljan läpi teistä vastaavan Uudenmaan Ely-keskuksen katselmuksessa. Kun liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.) tulee käymään, on tiekarhukin päästetty irti. Pia...

    Kanta-Hämeessä sijaitsevan Lopen huonokuntoisia sorateitä käytiin hiljan läpi teistä vastaavan Uudenmaan Ely-keskuksen katselmuksessa. Kun liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.) tulee käymään, on tiekarhukin päästetty irti.

    Pia Savolainen asuu Lopen kirkonkylällä, mutta ajaa usein Hirvijärventietä hevostallille. Hän kertoo tien olleen tänä keväänä erittäin huonossa kunnossa.

    – Kun se alkoi routimaan, siihen tuli savivellikuoppia pitkin poikin. Minulla on maasturi ja jopa minulla oli vaikeuksia pahimpaan aikaan, kun tie oli osittain löllöä. Piti ajaa vaan silmät kiinni ja antaa mennä.

    Sitten tielle ajettiin karkeaa kivimurskaa, mikä on herättänyt arvostelua. Paikallisten asukkaiden mielestä tielle olisi pitänyt ajaa murskeen päälle hienojakoisempaa kiviainesta. Isot, terävät kivet aiheuttivat renkaiden rikkoutumisia.

    – Paikalliselta koulukuljetusyritykseltä on mennyt tänä keväänä 20 rengasta, ja varmaan 30–40 muuta paikallisten asukkaiden rengasta Hirvijärventiellä ja myös Mustajoentiellä.

    Hirvijärventie ei saakaan Savolaiselta hääviä kouluarvosanaa.

    – Mielestäni se on epäinhimillinen. Kyllä se neloseen jää, ei läpi päästetä!

    Tiekarhu töihin tiistaina

    Tiistaina 15. toukokuuta Savolaista kohtasi Hirvijärventiellä yllättävä näky iltapäivällä noin kello 17 aikaan.

    – Yhtäkkiä huomasin, että kappas vaan, keltainen tiekarhu on tulossa vastaan. Kaveri pysähtyi, oli tosi ystävällinen, keskusteltiin ja hän sanoi, että on Punkalaitumelta. Hän oli ollut aamupäivän Järventaustantiellä, missä on myös ollut kestämättömiä vaikeuksia.

    – Hirvijärventieltä hän sanoi olevansa menossa Mustajoentielle. Hän potkiskeli siinä sitä terävää kivimassaa ja sanoi, että aivan karmeaa tavaraa tässä tiessä. En ole asiantuntija, mutta moni täällä sanoo, että väärin se on tehty.

    Ministeri bensiksen parlamenttiin

    Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner vierailee Lopella tänään keskiviikkona tutustumassa myös alueen tiestön kuntoon. Ministeri keskustelee liikenteestä paikallisen huoltoaseman kahvilassa kaikille avoimessa tilaisuudessa. Hän on paikalla loppilaisen kansanedustajan, kokoomuksen Timo Heinosen kutsumana.

    Mitähän yhteyttä näillä sitten olisi? Tuon näkee sokea kepilläkin! Pia Savolainen

    Tien kunnossapidon osuminen liikenneministerin vierailun aattoon saa Savolaisen hämmästelemään:

    – Miten sattuikaan, että juuri oli YIT tilannut kiireellisenä kaverin Punkalaitumelta kunnostamaan näitä kolmea eniten parjattua tietä eilen, kun Berner tulee tänään tänne kyläilemään.

    – Mitähän yhteyttä näillä sitten olisi? Tuon näkee sokea kepilläkin! sanoo Pia Savolainen.

    YIT: Ajoitus sattumaa

    Tien kunnossapitourakasta vastaavan YIT:n työpäällikkö Mikko Niittymäki kertoo, että kunnostustöiden osuminen ministerivierailun aattoon on sattumaa.

    – Meillä oli suunnitelma tällä viikolla maanantaina aloittaa, ja työt saadaan tehtyä ensi viikon maanantaihin mennessä. Aiemmin tiestöllä oli kantavuushaasteita pahan kelirikon takia.

    Järeää mursketta on ajettu teille niiden kantavuuden parantamiseksi. Niittymäen mukaan päälle on luvassa vielä kulutuskerrosmateriaalia.

    – Tien kunnostamisen aikaikkuna on aika lyhyt, eli tiessä pitää olla vielä riittävästi kosteutta, mutta se ei saa olla liian pehmeä. Vasta nyt olemme pystyneet aloittamaan työt, Niittymäki kertoo.

    Ely-keskus: hyvin haastava tilanne

    Tänä keväänä kelirikkokausi oli haastavin 15–20 vuoteen, kertoo Uudenmaan Ely-keskuksen yksikön päällikkö Janne Kojo.

    – Viime talvi ja sateinen syksy olivat osasyy siihen, miksi kelirikkokausi oli näin vaikea. Soratieverkolla meillä on paljon korjausvelkaa, mikä näkyy keväisin kelirikkokaudella.

    Urakoitsija on tehnyt sen, mitä näissä olosuhteissa on ollut tehtävissä. Janne Kojo

    Janne Kojo on itsekin käynyt viime viikolla katsomassa sorateiden kuntoa Lopella, ja hän ymmärtää asukkaita. Elyn aluevastaava puolestaan valvoo kohteissa urakoitsijan toimintaa ja käy tieverkolla tarkastelemassa tilannetta. Jos urakoitsija laiminlyö tehtäviään, siitä voi seurata sanktioita. Lopella ei sanktioihin ole ollut tarvetta.

    – Siellä on ollut hyvin haastava tilanne. Urakoitsija on tehnyt sen, mitä näissä olosuhteissa on ollut tehtävissä.

    – En ole ihan varma, onko siellä laiminlyöntejä tapahtunut, mutta minulla ei ainakaan ole sellaisesta tietoa. Tehdyt toimenpiteet varmasti käydäänkin läpi nyt, kun Lopella huonokuntoisemmat tiet ovat aika lailla tapetilla, Kojo sanoo.

    Rahat eivät riitä kunnossapitoon

    Lopella huonokuntoisimmilla sorateillä tien runko on pettänyt ja sinne on jouduttu ajamaan isompikokoista mursketta tien kantavuuden parantamiseksi, vahvistaa Kojo.

    – Se on epämukava ajaa ja renkaita voi rikkoutua. Mutta ennen kuin tie kuivuu, sinne ei voi ajaa pienempää mursketta pintakerrokseksi. Sitä ei vain voi ajaa sinne, kun tien runko on liian pehmeä.

    Uudenmaan Ely-keskuksen maanteistä noin 1 900 kilometriä, 21 prosenttia, on sorapintaisia. Tienpidon rahoitus Suomessa ei ole riittänyt koko tieverkon laadukkaaseen ylläpitoon, Kojo kertoo. Varoja on ohjattu vilkasliikenteisemmälle tieverkolle ja alempi tieverkko on kärsinyt.

    Uudenmaan Ely-keskuksen tämän vuoden tienpidon perusrahoitus on noin 87 miljoonaa euroa, mikä on kahdeksan prosenttia edellisvuotta vähemmän. Lisäksi Ely sai lisärahoitusta yhteensä noin 33 miljoonaa euroa tälle vuodelle. Vähäliikenteisemmät tiet rappeutuvat pahiten riittämättömän rahoituksen takia.

    Pitkäjänteiseen tienpitoon sekä tienpidon rahoitustasoon otti kantaa parlamentaarinen korjausvelka-työryhmä loppuraportissaan kevättalvella. Ryhmä esitti 300 miljoonaa euroa lisärahaa teiden ja rautateiden korjausvelan vähentämiseen. Seuraava hallitus on tässä keskeisessä roolissa, sanoo Kojo.

    – Tahtotila on selvä ja puolueet ovat tähän sitoutuneet.

    Anne Berner: kuulostaa valitettavan tutulta

    Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner pitää tärkeänä, että tulevatkin hallitukset jatkavat varojen ohjaamista tieverkon kunnostukseen.

    – Toivon, että korjausvelkaohjelmaa voidaan jatkaa niin kuin parlamentaarisessa työryhmässä on sovittu. Tavoite on, että kymmenen vuoden sisällä koko korjausvelka olisi korjattu.

    Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner vierailee Lopella keskiviikkona paikallisella huoltoasemalla.Antti Kolppo / Yle

    Berner naurahtaa kysymykselle siitä, saiko ministerin vierailu Lopella tien kunnossapitäjän liikkeelle.

    – Se kuulostaa valitettavan tutulta, näin on aina välillä käynyt. Olen kiertänyt tammi-helmikuussa laajasti Suomessa katsomassa tieverkon kuntoa. Meillä on ollut erittäin paha kelirikko, mikä on vahingoittanut jo entisestään heikkoa väyläverkon kuntoa.

    – Toivon, että meillä suhtaudutaan vakavasti tienpitotoimijoiden puolesta siihen, että pyritään aidosti huolehtimaan siitä, että meillä on riittävät ohjelmat päällä – ei vain silloin, kun niitä tullaan katsomaan, ministeri painottaa.

    Rally-tokon suosio kasvaa – liian kovasta komentamisesta menettää pisteitä:

    Rally-tokon suosio kasvaa – liian kovasta komentamisesta menettää pisteitä: "Koiran kanssa on tarkoitus pitää hauskaa"


    Mistä on kyse?Koiraharrastuslaji nimeltä rally-toko yhdistelee elementtejä tottelevaisuuskoulutuksesta, agilitystä ja koiratanssista.Rally-tokossa koira ja ohjaaja suorittavat vauhdikkaan radan, jonka varrella on erilaisia tehtäväkylttejä.Koiraa...

    Mistä on kyse?Koiraharrastuslaji nimeltä rally-toko yhdistelee elementtejä tottelevaisuuskoulutuksesta, agilitystä ja koiratanssista.Rally-tokossa koira ja ohjaaja suorittavat vauhdikkaan radan, jonka varrella on erilaisia tehtäväkylttejä.Koiraa saa kehua ja ohjeistaa koko suorituksen ajan suullisesti ja käsimerkein.Rally-toko on noussut Suomen kolmanneksi suosituimmaksi koiraharrastuslajiksi näyttelyjen ja agilityn jälkeen

    Rally-toko yhdistelee elementtejä tokosta eli tottelevaisuuskoulutuksesta, agilitystä ja koiratanssista. Laji on kehitetty tavalliset koiranomistajat mielessä pitäen. Rally-tokon tarkoitus on kouluttaa koiria iloisella aktivoinnilla.

    Pikkutarkkoja suorituksia tärkeämpää onkin omistajan ja koiran toimiva yhteistyö niin harjoituksissa kuin kisoissa. Koiraa saa kehua ja ohjeistaa koko suorituksen ajan suullisesti ja käsimerkein. Lajin luonnetta kuvaa myös se, että tuomari voi pudottaa pisteitä esimerkiksi liian kovasta komentamisesta, hihnan kiristymisestä ja koiran haluttomuudesta.

    – Koiran kanssa on tarkoitus pitää hauskaa tehtävien lomassa. Tämä ei ole siis mitään tiukkapipoista tekemistä, Janakkalan koirakerhon rally-tokon koevastaava Ritva Kylävuori toteaa.

    Rally-tokossa koirakko suorittaa vauhdikkaan radan, jonka varrella on erilaisia tehtäväkylttejä. Tehtävät voivat olla esimerkiksi erilaisia käännöksiä, puolenvaihtoja, pyörähdyksiä, peruuttamista ja perusasentoja, kuten istumista ja seisomista. Radalla voi olla myös pujottelu-, putki- ja hyppytehtäviä. Radan vaikeustaso nousee ylemmissä luokissa.

    Tavoitteena kansainvälisesti yhtenäiset säännöt

    Vuonna 2014 virallistettu rally-toko kasvattaa suosiotaan vuosi vuodelta. Kennelliiton tilastojen mukaan lajin suorituksia tehtiin viime vuonna yhteensä 11 137, joka oli yhdeksän prosenttia enemmän kuin edeltävänä vuonna.

    Koiranäyttelyt säilyivät edelleen suosituimpana ja aglity toiseksi suosituimpana koiraharrastuslajina. Rally-toko on kuitenkin noussut huimaa vauhtia kolmanneksi suosituimmaksi koiraharrastuslajiksi. Yleisesti koiraharrastusten suosiossa ei ole tapahtunut suuria muutoksia ja kaikkiaan vuonna 2017 erilaisissa kokeissa ja kilpailuissa käytiin 177 298 kertaa.

    – Rally-toko on kovassa nosteessa tällä hetkellä. Suosion taustalla on varmaan se, että kynnys lähteä harrastamaan on matala, ja tämä sopii ihan kaikille koiraroduille. Samaten tämä sopii kaikille ohjaajille iästä riippumatta, Kylävuori pohtii.

    Janakkalan koirakerhossa kasvanut suosio näkyy muun muassa siinä, että suuretkin kisat täyttyvät ja harrastajia riittää. Kylävuori toivoo, että lajille saataisiin kansainvälisesti yhtenäiset säännöt. Tämä mahdollistaisi Euroopan-mestaruus- ja maailmanmestaruuskisojen järjestämisen.

    Koiran kanssa harrastaminen lisää hyvinvointia

    Koiran kanssa harrastaminen kehittää omistajan ja koiran välistä sidettä. Samalla se lisää sekä omistajan että koiran hyvinvointia jumppaamalla aivoja ja kroppaa.

    – Kyllä rally-toko varmasti yleistä hallintaa ja yhteistyötä parantaa. Tahvo on tämmöinen todella vilkas paimenkoira, joka rakastaa työntekoa. Sille on vain pakko tarjota jotain töitä. Minulla ei ole lampaita ja siksi tarjoan sille rally-tokoa ja agilityä tekemiseksi, noin neljä vuotta rally-tokoa harrastanut Jenny Rantamölö toteaa.

    Rantamölö ajatteli ennen, että rally-tokon pariin hakeutuvat ne, jotka eivät viitsi harrastaa tottelevaisuuskoulutusta. Nyt hän kertoo oivaltaneensa, että kyseessä on kokonaan erilainen laji. Rally-tokossa häntä viehättävät nimenomaan vaihtelevat haasteet sekä onnistumisen kokemukset.

    – Tahvon mielestä tämä on niin kivaa, että minun tehtäväni on lähinnä rauhoitella sitä. Se kun haluaisi tehdä koko radan kahdella jalalla pomppien, Rantamölö kuvailee.

    Jenny Rantamölö tarjoaa innokkaalle Tahvo-koiralle aivojumppaa rally-tokon muodossa.Meeri Männikkö / Yle
    ”Minua pidetään miehuuden uhkana” – mökkitalkkari tarvitsee kädentaitojen lisäksi myös diplomatiaa

    ”Minua pidetään miehuuden uhkana” – mökkitalkkari tarvitsee kädentaitojen lisäksi myös diplomatiaa


    Tapaamme mökkitiellä Hämeenlinnan Hauholla. Punaisen lava-auton lava on täynnä työkaluja ja vempaimia, joita Aimo Särkijärvi työssään tarvitsee. Särkijärvi johdattaa minut erään mökin pihapiiriin, jonka rannassa hänellä on myöhemmin...

    Tapaamme mökkitiellä Hämeenlinnan Hauholla. Punaisen lava-auton lava on täynnä työkaluja ja vempaimia, joita Aimo Särkijärvi työssään tarvitsee. Särkijärvi johdattaa minut erään mökin pihapiiriin, jonka rannassa hänellä on myöhemmin tuiki tavallinen keväinen työkeikka: laiturin lasku.

    Särkijärvi on pian tehnyt 20-vuotisen uran mökkitalkkarina. Hän kaataa mökkitonteilta puita, ajaa nurmikoita ja kunnostaa laitureita – mitä nyt talonmiehen työnkuvaan kuuluu. Miehellä on uransa aikana ollut reilusti toista tuhatta asiakasta.

    – Palveluitani tarvitsevat enimmäkseen vähän vanhemmat ihmiset, jotka haluavat vielä olla mökillään, mutta voimat eivät riitä kunnossapitoon.

    Hämeenlinnassa on Suomen kunnista kuudenneksi eniten kesämökkejä, noin 8 000. Useimmiten mökkitalkkarin palveluita pyytävät naiset. Miehet suhtautuvat Särkijärven työhön välillä melko nuivasti.

    – Suomalainen mies ei haluaisi, että hänen reviirilleen tulee kukaan tekemään töitä, joita on itse tehnyt 20–30 vuotta. Minua pidetään miehuuden uhkana, ja minua on jopa käsketty häipymään tontilta.

    Usein mökki-isäntä kuitenkin leppyy viimeistään muutaman päivän jälkeen, kun talkkarin työnjälki miellyttää.

    – Ja kun emäntä on tyytyväinen, Särkijärvi hymähtää.

    Mökkitalkkarin työkalupakki mahtuu lava-autoon.Lauri Rautavuori / YleEntinen sotilas, nykyinen talkkari

    Mökkitalkkarin työ voi nopeasti ajateltuna kuulostaa jopa yksinäiseltä puurtamiselta. Kunnossa pidettävät mökit ovat kuitenkin ihmisten asuttamia, ja asiakkaiden kanssa neuvottelu ja sosialisointi ovat iso osa Särkijärven työtä.

    Mies muistaa jokusen tapauksen, jolloin sukset menivät asiakkaan kanssa ristiin.

    – Yleensä se johtuu siitä, että asiakas muistaa sopimamme asian eri tavalla kuin minä. Kerran asiakas kertoi olleensa erittäin pettynyt tekemääni pihapuun kaatoon, kun ohuita oksia jäi siivoamatta. Entisenä sotilaana kirjoitan ylös kaiken mitä sovin, joten vetosin muistiinpanoihini.

    Särkijärvi todellakin on entinen sotilas. Ennen mökkitalkkarin uraansa hän työskenteli Puolustusvoimissa varusmieskouluttajana. Mies uskoo, että armeijan vihreissä opitut puheenlahjat ovat hyödyllisiä myös nykyisiä asiakkaita käsitellessä.

    ”Putosin katolta ja tulin hallitsemattomasti alas”

    Särkijärven vastuulla on mökkikuntia paitsi Kanta- ja Päijät-Hämeessä myös Pirkanmaalla. Miehen reviirillä tapahtuu vuosittain useita murtoja. Kun esimerkiksi naapuri huomaa murron, soi mökkitalkkarin puhelin. Yksityisetsiväksi Särkijärven ei sentään tarvitse taipua.

    – Soitan hätänumeroon, ja virkavalta hoitaa homman eteenpäin. Minä korkeintaan korjaan tai korjautan ikkunan, oven tai muun murrossa kärsineen.

    Vaaranpaikkoja työssä on silti. Mieleenpainuvin asia mökkitalkkari Särkijärven uralla tapahtui, kun hän oli pesemässä peltikattoa.

    – Yhtäkkiä huomasin muuttuneeni työntekijästä liikkuvaksi kohteeksi, ja sitten mentiin. Putosin katolta, tulin hallitsemattomasti alas ja iso koivu otti minut tulisesti vastaan. Selvisin kahdeksalla tikillä ja sillä, että polven korjaa uudeksi vasta haudankaivaja.

    Turvavaljaat ovat Aimo Särkijärvelle oleellinen väline. Osa miehen työstä tapahtuu katoilla.Lauri Rautavuori / YleNykymökkeilijä on eri ihminen kuin 20 vuotta sitten

    Suomessa on reilut puoli miljoonaa kesämökkiä ja uusia rakennetaan pari-kolme tuhatta vuosittain. Mökkejä ja mökkiläisiä pitkään seurannut Särkijärvi on varma: sekä mökit että mökkiläiset ovat muuttuneet paljon 20 vuodessa.

    – Kesämökkien taso on noussut valtavasti. Ennen riitti, kun oli vain jokin paikka, jonne mennä. Nykyään kaiken on oltava viimeisen päälle aina astianpesukonetta myöten. Mökille tullaan viihtymään.

    Mökkeilijäkin muuttuu ja on nuorentunut, Särkijärvi pohtii.

    – Vanhempi ikäluokka teki kaiken itse, mutta nykyään esimerkiksi perintömökkien omistajat haluavat tulla mökkiin, joka on valmiina. Nuoret tulevat nauttimaan.

    Töitä siis riittänee jatkossakin. Vaikka Särkijärvi on jo eläkeiässä, ei hän malttaisi lopettaa. Asiakkaat eivät ainakaan helpota asiaa – mökkitalkkarin kalenterissa on jo nyt merkintöjä ensi vuodelle.

    "Se päivä, kun äiti sai muistitestistä enää yhden pisteen"


    Kun hämeenlinnalainen Anneli Suusaari talsi uupuneena ruokakassien kanssa muistisairaan äitinsä luokse, hän tunsi miten kuminauha kiskoi häntä vastakkaiseen suuntaan. Äiti oli hoidettava, mutta vuosi vuoden jälkeen työstä oli tullut yhä...

    Kun hämeenlinnalainen Anneli Suusaari talsi uupuneena ruokakassien kanssa muistisairaan äitinsä luokse, hän tunsi miten kuminauha kiskoi häntä vastakkaiseen suuntaan. Äiti oli hoidettava, mutta vuosi vuoden jälkeen työstä oli tullut yhä raskaampaa.

    Enää hän ei muistanut sitä hetkeä, jolloin terve äiti "katosi". Painajaisunissa toistuivat oksennukset, lentäminen ja maailmanloppu. Hän oli väsynyt ja kyllästynyt ja päätti, että jonain päivänä hän vielä kirjoittaa kaiken omaishoitajan huolesta, peloista ja lohduttomuudesta.

    Nyt äidin kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta, kirja on valmis ja äitienpäivänä tytär avaa varmasti laatikon, jossa on tallessa äidin ompelemia 80-luvun vaatteita: glitteriä, toppauksia ja tietysti pikkuruisia kukkia.

    – Kirjassani valas symboloi koko muistisairauden mustaa möykkyä. Se läiski äidin töpöaskeleet hajalle ja murskasi kuristavan velvollisuudentunteen ja vastuun. Olinhan joutunut laittamaan oman elämäni sivuun 13 vuodeksi.

    Hassutteleva äiti katosi hetkessä

    Anneli Suusaaren äiti sairastui vuonna 1997. Äiti oli 70, tytär 43-vuotias. Puolisosta tuli omaishoitaja.

    Paria päivää ennen aivoinfarktia äiti oli valitellut sanojen muodostamisen vaikeutta. Ulospäin ei kuitenkaan huomattu mitään. Vasta kun äiti putosi ja sanat puuroutuivat, tilanne paljastui, ja ambulanssi kuljetti hänet sairaalaan.

    – Se oli meille suuri järkytys. Äidin liikuntakyky ja puhe palautuivat kyllä hitaasti, mutta kun hän tuli kotiin ja katsoi keittiössä ympärilleen hämmentyneen näköisenä, järkytyin enemmän. Sairaalasta oli kehotettu jatkamaan entisiä arkiaskareita, mutta äiti pesi samaa perunaa uudelleen ja uudelleen. Minun oli vaikea katsoa. Hassutteleva, kaikesta huolehtiva äitini oli hetkessä kadonnut.

    Kuvassa onnellinen pikkutyttö Anneli ja äiti.Tiina Kokko / Yle

    Suusaari on kiertänyt nyt useissa muistisairaustilaisuuksissa kertomassa kokemuksistaan. Ihmisillä on paljon kysymyksiä. Suomessa erilaisiin muistisairauksiin on sairastunut noin 200 000 ihmistä, vuosittain heitä ilmaantuu 15 000.

    Suusaaren äidin tapauksessa on kyseessä niin sanottu vaskulaarinen verenkiertoperäinen muistisairaus, kun aivoinfarktissa tuhoutui lähimuisti lähes kokonaan. Alzheimerissa oireet tulevat hitaammin.

    – Kolmannen kerran järkytyin silloin, kun äiti sai muistitestissä enää vain yhden pisteen. Hän muisti, että on kesä. Minulle nousee yhä pala kurkkuun, siinä ei ollut enää mitään jäljellä omasta äidistä. Kun kerroin tätä viimeksi Valkeakoskella, salissa oli täysin hiljaista.

    Muistisairasta ei tarvitse hävetä

    Äidin mekkokaavat, nuppineulat ja sakset olivat yhteinen muisto. Äidin kanssa käytiin kaupassa, hypisteltiin kankaita ja suunniteltiin mitä ommellaan seuraavaksi.

    Enää ei ollut yhteistä historiaa josta puhua. Äiti ei osannut kirjoittaa kuin oman nimensä. Käsi vispasi käsilaukussa: pastillirasia, osoitekortti, kampa, kangasnenäliina ja kukkaro. Ja jälleen edestakaisin.

    Raadollista arkea omaishoitajalle on, kun äidin peppua alkaa kutittaa ja sinne pitää katsoa ensimmäisen kerran, tai kun hän tulee aina ulos vessasta housut nilkoissa.

    – Äitini halusi yhä tehdä tuttuja asioita, käydä uimassa, siivota, mutta hän ei osannut. Tuli riitaa. Ymmärrän hyvin, miksi muistisairastuneen luona käyntejä välttelee. Minäkin halusin tehdä niin; keksin tekosyitä, jos oli nenä tukossa tai oli mahatautia. Olin jatkuvassa hälytystilassa ja tunteet oli laitettava säilytykseen.

    Äitini halusi yhä tehdä tuttuja asioita, käydä uimassa, siivota, mutta hän ei osannut. Anneli Suusaari

    Muistisairaan omaisia kuristavat huolenaiheet, voiko jättää edes hetkeksi yksin. Jos katoaa, onko varmasti puhelinnumero jokaisessa takissa ja rannekkeessa. Omantunnon kolkutukset, syyllisyydet ja suru äidin kohtalosta. Pakotietä ei ollut.

    Oma ja isän uupuminen kasvattivat ahdistavia lonkeroita. Äiti myös pompotti helposti, kun kaikkien tavoite oli, että elämä olisi turvallista ja rakastettua.

    – Sen olen oppinut, ettei muistisairasta tarvitse hävetä. Ei ihminen itsellensä mitään voi. Se on sairaus siinä kuin muukin. Sitä ei tarvitse peitellä ja hyssytellä. Ja tästä olen aivan varma.

    "Kun vesi peittää varpaat äiti kikattaa. Minä olen jäätä. Kahlaamme. Äidin ilme muuttuu kummastuneeksi. Oudolta tuntuva vesielementti pysäyttää hänet. En anna periksi, silti minua pelottaa. Sisälläni vellova raivo ei päästä minua. Nyt uidaan helvetti." ( Ote kirjasta Ei sinne yllä myrskysää, Karisto 2018.)

    PikkuNallet toivat ilon

    Anneli Suusaaren ääni muuttuu. Hän alkaa kertoa pulppuavasti pikkunalleista. Hän näyttää kuvia kamerastaan. PikkuNalleilla on nimet. Yksi pehmoleluista on iso orava.

    Nalleista tuli symboli ilon vaalimiselle. Isä oli ostanut torilta nallen, "Rengon metsistä Hiittaankankaan pikkunallepopulaatiosta" ja toi sen kotiin. Sitten niitä ilmaantui lisää. Vähitellen nallet alkoivat keskustella ja äitiä nauratti.

    Maarit Piri-Lahti / Yle

    – Tajusin vasta myöhemmin, että olimme keksineet isän kanssa itsellemme terapiakeinon, hassuttelimme niiden avulla, hauskat repliikit jekuista saivat äidinkin iloiseksi. Nallet ovat minulle nykyään rakkaita ja äidillä oli niitä hoitolaitoksessa ihan loppuun saakka.

    Ilot löytyivät pienistä asioista, jos äiti pystyi pistämään lusikan suuhunsa tai sai osan vaatteista puettua. Myöhemmin riitti, että äiti voi hyvin ja tunsi olonsa turvalliseksi.

    Äiti rukoili polvillaan, ettei tarvitse lähteä

    Vuodet vierivät, kotisairaanhoitaja kävi pari kertaa kuussa, siivooja myös. Anneli Suusaari hoiti ruuan ja juoksevat asiat ja tietysti hänellä oli oma työnsä.

    Kuuden vuoden omaishoidon jälkeen isä ja tytär löysivät Kanta-Hämeen dementiayhdistyksen ja kävivät kurssin. Sieltä löytyi myös "kotimies", ja isä pääsi välillä hengähtämään. Lopulta äiti oli intervallijaksoilla kahden viikon välein, mutta vähitellen paluut sinne olivat yhä vaikeampia.

    – Äiti rukoili polvillaan, että hänen tarvitse lähteä. Se oli kamalaa. Itkimme kaikki.

    Tuntui pahalta laittaa paperit kuntoon salaa äidiltä, nousta toisen tahdon yläpuolelle. Anneli Suusaari

    Sitten diabetesta sairastavan isän oma kunto huononi, eivätkä vanhemmat pärjänneet enää kahdestaan. Suusaari kuvailee helpotusta, kun sai äidin turvaan, laitokseen. Samalla helpottui myös isän elämä.

    – Hakemus äidin pysyvästä hoitopaikasta oli tehty heti kotimiehen tultua elämäämme. Tuntui pahalta laittaa paperit kuntoon salaa äidiltä, nousta toisen tahdon yläpuolelle. Se oli kuitenkin tehtävä. Ja onneksi teimme sen ajoissa.

    Kuolema oli valtava helpotus

    Monen on vaikea tunnustaa, että toivoo vanhempansa kuolemaa. Kuoleman toivominen on tabu, josta ei keskustella. Suusaari myöntää, että toivoi loppua. Kun äiti vihdoin kuoli hänen syliinsä, hän ei itkenyt eikä surrut.

    – Tunsin vain niin äärimmäisen valtavaa helpotusta. Pystyin hengittämään.

    Oma terve äiti palasi takaisin, vasta kun Anneli Suursaari kirjoitti äidin nuoruudesta 1950-luvulla. Ajasta, jolloin äidillä oli vispipuuron värinen kävelypuku ja hän tanssi isän kanssa.

    Kun tytär eläytyi menneisyyden muistoihin, Hämeenlinnan maisemiin, kortteleihin, Vanajaveden laineisiin, hän kirjoitti samalla äitinsä takaisin, paikalleen. Hyviä yhteisiä vuosia oli kuitenkin ollut lähes viisikymmentä.

    Anneli Suusaari katsoo ikkunasta ulos. Hän haluaa kertoa toivosta. Vaikka muistisairaan äidin seuraaminen kohti kuolemaa on lohduton matka, elämässä mikään ei kestä ikuisesti. Hän tuntee voimaantuneensa, kun saa kertoa niille, jotka haluavat tietää ja kenties pelkäävät.

    – Elämä itsessään ei ole lohdutonta, siinä on aina toivo.

    Opiskelijat mittelevät moottorisahoilla Euroopan mestaruudesta:

    Opiskelijat mittelevät moottorisahoilla Euroopan mestaruudesta: "Metsureille on kysyntää nyt ja tulevaisuudessa"


    Vuosittain järjestettävät metsäopiskelijoiden Euroopan mestaruuskilpailut pidetään tänä vuonna Unkarissa 23.–26. toukokuuta. Suomea kisoissa edustaa neljä Hämeen ammatti-instituutin Evon yksikön metsuriopiskelijaa. Kisoja varten on nyt...

    Vuosittain järjestettävät metsäopiskelijoiden Euroopan mestaruuskilpailut pidetään tänä vuonna Unkarissa 23.–26. toukokuuta. Suomea kisoissa edustaa neljä Hämeen ammatti-instituutin Evon yksikön metsuriopiskelijaa.

    Kisoja varten on nyt harjoiteltu aktiivisesti parin kuukauden ajan. Ensimmäisen vuosikurssin opiskelija Lasse Nikkilä uskoo joukkueensa pärjäävän hyvin Unkarissa.

    – Kävin lukiota puolitoista vuotta ja vaihdoin tammikuun alussa opiskelemaan metsuriksi. Kotona on metsä- ja peltotila, niin sieltä lähti kiinnostus enemmän tähän metsähommaan. Kisoihin taas innosti kilpailuhenkisyys ja kiinnostus lajiin, Nikkilä kertoo.

    Nikkilän lisäksi Evon yksikön järjestämissä karsinnoissa kisajoukkueeseen valittiin Kasimir Kannisto, Elias Nuuttila ja Ilmari Aho.

    Kisoissa arvioidaan tietotaitoa, nopeutta sekä tarkkuutta

    Kisoissa mitellään yhteensä kuudessa eri kilpalajissa. Kisa jakautuu moottorisahan käyttötaitoihin ja metsätaitoiluun. Moottorisahauksen kilpalajeja ovat puunkaato, tarkkuuskatkaisu, alta-päältä-sahaus, rungon karsinta ja laipan kääntö eli ketjun vaihto.

    Ilmari Aho harjoittelee puunkaatoa. Suorituksen onnistuminen mitataan laserin tarkkuudella.Hannu Harhama / Yle

    Metsätaitoilussa arvioidaan sen sijaan osallistujien teoriatietoja, käytännön taitoja sekä ammattiosaamista 16:ssa eri tehtäväpisteessä. Tehtävät voivat käsitellä esimerkiksi metsänarviointia, puulajien, nisäkkäiden ja metsätuhoja aiheuttavien tuhohyönteisten tunnistamista sekä ensiaputaitoja maasto-olosuhteissa.

    – Kisoissa vaaditaan tarkkuutta, nopeutta ja ehkä jopa ketteryyttä. Itse koen olevani parhaimmillani tarkkuuskatkaisussa, koska olen muutenkin tarkka ihminen. Kaikissa lajeissa voi kuitenkin aina kehittyä, Nikkilä toteaa.

    Maailmalla menestynyt kilpasahaaja näkee joukkueessa potentiaalia

    Opiskelijat ovat saaneet perustiedot kilpailua varten koulun kursseilla. Lisäksi kisajoukkue on harjoitellut itsenäisesti lähes päivittäin. Kisan lähestyessä lisätään myös varta vasten järjestettyjä harjoituspäiviä.

    Kilpajoukkuetta on esimerkiksi kutsuttu valmentamaan kilpasahaamisessa menestynyt metsuri Juho Tähkänen. Evon kasvatti nappasi viime vuonna pronssia Pohjoismaiden mestaruuskisoissa Norjassa. Viron maaseutumessuilta Tähkänen voitti viime vuonna pronssia ja tänä keväänä kultaa.

    Juho Tähkänen arvioi kilpajoukkueen suoritusta puunkaadossa.Hannu Harhama / Yle

    – Näytti ihan hyvältä siihen nähden, että harjoittelua on näin vähän takana ja ovat lähdössä isoihin kisoihin. Pojissa on kyllä potentiaalia, Tähkänen arvioi kisajoukkueen suoritusta puunkaadossa.

    Metsureille on kysyntää nyt ja tulevaisuudessa

    Matkanjohtajana toimiva lehtori Juha Mäkelä uskoo, että kaikista kilpalajeista on hyötyä myös työelämässä. Lisäksi osallistuminen ulkomailla järjestettäviin kilpailuihin antaa opiskelijoille mahdollisuuden verkostoitua kansainvälisesti sekä luoda omaa kansainvälistä uraa.

    – Metsureille on kysyntää tällä hetkellä ja tulevaisuudessa, vaikka Suomessa koneet harjoittavat puunkorjuuta 99-prosenttisesti. Tämä johtuu siitä, että muissa työlajeissa, kuten metsän viljelyssä ja taimikon hoidossa mennään koneellisella puolella vasta parin prosentin tietämissä, Mäkelä kertoo.

    Nuori Lasse Nikkilä on yhtä mieltä Mäkelän kanssa siitä, että kilpalajeista on hyötyä myös käytännön työtehtävissä.

    – Varsinkin tuosta tarkkuutta vaativasta puunkaadosta on hyötyä. Onnistuu sitten puun kaataminen paljon helpommin työelämässäkin, Nikkilä pohtii.

    Nyt on oiva aika aloittaa retroharrastus – kamera korvaa kasviprässit

    Nyt on oiva aika aloittaa retroharrastus – kamera korvaa kasviprässit


    Hämeenlinnalainen Hannu Kämäräinen aloitti kasviharrastuksen vuonna 1979. Kasveja hän oli kerännyt jo kouluaikana 1960-luvun lopulla, mutta varsinainen kipinä kasvien opetteluun syttyi myöhemmin. – Koulussa kasvien keräily oli pakkopullaa ja...

    Hämeenlinnalainen Hannu Kämäräinen aloitti kasviharrastuksen vuonna 1979. Kasveja hän oli kerännyt jo kouluaikana 1960-luvun lopulla, mutta varsinainen kipinä kasvien opetteluun syttyi myöhemmin.

    – Koulussa kasvien keräily oli pakkopullaa ja tuntui kovasti vastahakoiselta. Olin tyytyväinen, kun pääsin siitä eroon. Olen kuitenkin aina tykännyt liikkua luonnossa. Varsinaisen kasviharrastuksen aloitin, kun lapset olivat pieniä. Silloin se pientareilla kyykkiminen hävetti niin, että kasvinäytteitä ottaessani käytin lapsia kulissina, Hannu Kämäräinen tunnustaa.

    Kämäräinen toteaa, että halu tunnistaa luonnossa eteen tulleet kasvit sai ostamaan kasvikirjan. Siitä alkoi lajien opettelu. Taustalla oli myös keräilijäluonne, joka näkyi postimerkkien ja tulitikkuetikettien keräämisenä. Vakavammin keräilyinnostus roihahti kukkaan kasvien kohdalla.

    Keräilyvälineet muutamalla kympillä

    Kasvien prässäämiseen tarvittavat välineet maksavat muutaman kympin. Hannu Kämäräinen on rakentanut kasviprässinsä itse. Hyvän kasviprässin saa tehtyä kahdesta vesivanerista. Lisäksi tarvitaan esimerkiksi kosteutta imevää huopaa, sanomalehtipaperia ja vesivanerin kanssa samankokoisia aaltopahvin kappaleita.

    Kuivatut kasvinäytteet kiinnitetään isoille arkeille.Janne Rönkkö / Yle

    Kasvien prässäämisessä vesivanerin päälle asetellaan aaltopahvit, huopa ja sanomalehtipaperit. Kasvit asetellaan huolellisesti sanomalehtipaperien väliin. Kun kaikki on paikoillaan, prässi puristetaan nippuun puristimilla. Kuivatut näytteet kiinnitetään isoille paperiarkeille.

    Tuhansia kasvinäytteitä

    Nykyään Hannu Kämäräisen kodissa on useita kaappeja täynnä kasvinäytteitä. Kotimaisia näytteitä on nelisen tuhatta ja ulkomailla kerättyjäkin liki pari tuhatta.

    Hannu Kämäräisen kaapeissa on tuhansia kasvinäytteitä niin Suomesta kuin ulkomailtakin.Janne Rönkkö / Yle

    – Sen verran harvinaista tämä kasvienkeruu on, että yksityisillä henkilöillä ei montaa vastaavansuuruista kokoelmaa taida olla. Kautta linjan kasvit on aika pienen piirin harrastus, puhumattakaan keräilystä. Tässä on vähän samaa piirrettä kuin postimerkkeilyssä, ettei nuoria paljon joukossa ole.

    Liikkeellä oltava keväästä syksyyn

    Jos kasviharrastuksen aloittaa, liikkeellä tulee olla varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn, mikäli mielii saada talteen kasvien kaikki vaiheet. Esimerkiksi varhain keväällä kukkivasta leskenlehdestä lehden saa kokoelmaansa vasta kesällä.

    – Nyt on hyvä aika aloittaa, kun kaikki alkaa viheriöimään ja puut tulevat lehteen. Esimerkiksi pajut kukkivat juuri tähän aikaan. Ensin pitää kerätä kukkivia oksia ja myöhemmin lehtioksia. Samoin on koivun ja monien muiden kasvien suhteen. Kyllä luonnosta löytyy paljon kerättävää tähänkin aikaan vuodesta.

    Myöhemmin, kun luonto on rehevimmillään, kasveja on esillä niin paljon, että se voi tuoda aloittelevalle kasviharrastajalle "infoähkyn". Runsaudenpulassa kaikkea ei ehdikään selvittää.

    Poimi vain tunnistettuja kasveja

    Hannu Kämäräinen pitää tärkeänä, että kasviharrastaja tunnistaa tallettamansa kasvit, sillä osa kasveista on rauhoitettuja. Niitä ei sovi poimia.

    – Tässä pätee sama ohje kuin sienestäjällä, että kerää vain varmuudella tunnistamiaan sieniä. Sama on kasvien suhteen. Ei pidä vain ottaa sieltä täältä ja kotona katsoa, mitä saaliiksi tuli.

    – Järjestys on se, että ensin pitää oppaiden avulla tunnistaa kasvi luonnossa. Kun on todennut, että kasvi on rauhoittamaton ja että sitä on sen verran runsaasti, että sitä voi kerätä, vasta sen jälkeen ottaa näyte.

    Löytötiedot näytteen oheen

    Pienistä kasveista näyte tulee yleensä ottaa juurineen. Näytteen ottamisessa hyvänä apuna on pieni puutarhalapio. Isommista kasveista voidaan ottaa kasvin latvaosa ja tyvilehtiä. Maastoon on hyvä ottaa mukaan isoja Minigrip-pusseja, joihin näytteet laitetaan. Tiiviisti suljetuissa pusseissa näytteet eivät pääse kuivumaan liikaa.

    Nyt on se hetki, kun valkovuokoista saa parhaat näytteet kasvikokoelmaansa.Janne Rönkkö / Yle

    Tärkeää on myös liittää näytteiden oheen kasvin löytöpaikka ja löytöaika, sillä ilman näitä tietoja näyte on tieteellisesti arvoton. Koordinaatit saa helposti matkapuhelimiin tarkoitetuilla applikaatiollla. Niillä löytöpaikan voi määrittää jopa metrin tarkkuudella. Tiedot on hyvä merkitä maastovihkoon ja kotona siirtää tiedot kasvinäytteen yhteyteen.

    Kamera korvaa prässäämisen vaivan

    Suomalaisten taitoja tunnistaa kasveja Hannu Kämäräinen ei pääse kehumaan. Keskimäärin suomalainen tunnistaa kasvit varsin huonosti. Tämä päivänä tilannetta parantaa hieman se, että kouluissa kerätään taas pieniä kasvikokoelmia. Niitä voidaan kerätä sekä perinteisinä näytteinä että digitaalisina kasvioina kameran kuvina.

    – Kameroiden myötä kiinnostus luontoon on lisääntynyt. Näen asian niin, että kaikkien ei tarvitse keräillä kasveja, mutta luontoon kannattaa tutustua. Se on valtava rikkauden ja kokemusten lähde. Jokaisen kannattaa kehittää itselleen omanlaisensa tapa lähestyä luontoa. Itsekin lähestyn sitä yhä enemmän kuvaamisen kautta. Kuvaaminen on myös ainoa tapa tallettaa rauhoitettuja kasveja.

    Hannu Kämäräinen on ottanut parhaina – tai hänen omien sanojensa mukaan pahimpina vuosina 20 000 valokuvaa kasveista.

    Herbaarion tekemiseen vinkkejä tarjoaa myös Strömsö-ohjelma verkkosivuillaan. Ylen Luonto -sivuilta löytyy puolestaan vinkkejä digikasvion tekoon.

    Riihimäen Teatteri myyntiin vai liitos suurempaan?

    Riihimäen Teatteri myyntiin vai liitos suurempaan?


    Mistä on kyse?Riihimäen Teatterin tulevaisuutta ratkotaan maanantaina 14. toukokuuta Riihimäen kaupunginhallituksessaAjatuksena on, että teatterin yhdistäminen tai myynti suuremmalle teatterille selvitetäänRiihimäen kulttuurin puolesta vetoaa nyt...

    Mistä on kyse?Riihimäen Teatterin tulevaisuutta ratkotaan maanantaina 14. toukokuuta Riihimäen kaupunginhallituksessaAjatuksena on, että teatterin yhdistäminen tai myynti suuremmalle teatterille selvitetäänRiihimäen kulttuurin puolesta vetoaa nyt myös yhdeksän Hämeen Taidetoimikunnan jäsentä

    Riihimäen Teatteri on pieni ammattiteatteri, jonka maine on teatteripiireissä hyvä. Vuonna 2017 teatteri valittiin Vuoden teatteriksi. Pienehkö ammattiteatteri käyttää paljon vierailevia näyttelijöitä ja esityksiä. Teatteri toimii hotelli Scandic Riihimäen talossa. Selvitysten mukaan se on paras paikka teatterille.

    Uutena ajatuksena esille on teatterin myyminen tai luovuttaminen jollekin suuremmalle teatterille. Selvitystä halutaan myös siitä, millaista muutosta teatterille toisi siirtyminen ammattijohtoiseen harrastajateatteriin.

    Jos Riihimäellä halutaan pitää kulttuurikaupungin brändin ja maineen takia omaa teatteria, silloin ainoa toiminnan riittävän vahvasti mahdollistava rahoitus on kaupungin vuotuinen avustus.

    Teatterin yhdistäminen tai myynti jollekin suuremmalle teatterille selvitetään ensi kesän aikana. Selvitysmieheksi on lähdössä elinkeinojohtaja Mika Herpiö.

    Herpiö kertoi Ylelle aiemmin huhtikuussa, että talven aikana teatterin tulevaisuutta tutkinut ryhmä ei ehtinyt kireän aikataulun takia työstää kaikkia kehitysvaihtoehtoja.

    Teatteri on osa Riihimäen säästöjä

    Riihimäen Teatterin toiminnan jatkamisesta tai lopettamisesta on väännetty kymmeniä vuosia. Tällä kertaa tilanne on kuitenkin poikkeuksellisen haastava.

    Riihimäen kaupunginhallitus on edellyttänyt noin kahden miljoonan euron supistuksia sivistystoimen menoihin. Teatterin toiminta-avustus on 500 000 euroa.

    Teatterin lisäksi myös liikunnanharrastajien ja museoiden toiminta kuuluvat sivistystoimen budjettiin. Niidenkin menoja on tarkoitus leikata mahdollisesti jo vuodesta 2019 alkaen.

    Hämeen taidetoimikunnan yhdeksän jäsentä ovat esittäneet vetoomuksen Riihimäen kulttuurin puolesta. Eri aloja edustavien taiteilijoiden viestissä kritisoidaan muun muassa Riihimäen museoihin sekä teatteriin kohdistuvia säästösuunnitelmia.

    Eikö kulttuuri olekaan Riihimäen vetovoimatekijä?

    Taiteilijat painottavat, että kulttuuri on Riihimäen vetovoimatekijä. Hämeenlinnassa asuva näytelmäkirjailija ja näyttelijä Risto Autio on yksi vetoomuksen allekirjoittajista.

    Autio ihmettelee, että Riihimäen kaupungin verkkosivuilla puhutaan näyttävästi kulttuurin puolesta. Myös strategiaan on kirjattu kulttuuri, mutta nyt sitä ollaan ajamaan alas. Eikä Riihimäen kulttuuri koske vain yhtä kaupunkia.

    – Riihimäki edustaa koko maakuntaa ja Hämettä kaikkinensa. Kyllä me olemme huolissamme siitä, jos merkittävä kulttuurikaupunki ikään kuin katoaa kartalta.

    Kyllä me olemme huolissamme siitä, jos merkittävä kulttuurikaupunki ikään kuin katoaa kartalta. Risto Autio

    Ajatus esimerkiksi teatterin siirtymisestä ammattijohtoiseen harrastajateatteriin saa Risto Autiolta tyrmäyksen.

    – Riihimäki on vihdoin ja viimein onnistunut nousemaan Suomen teatterikentällä statukseltaan oikeaksi teatteriksi. Se on ollut vuosikaudet tietynlaisella rajapinnalla roikkuva ammattiteatteri. Nyt kun se sitä oikeasti on ja se on ansioitunut ja se on tunnustettu, niin on sulaa hulluutta ajaa sitä harrastajapuolen teatteriksi.

    Autio muistuttaa, että Riihimäellä on onnistuttu siinä, mistä on puhuttu Suomessa vuosikymmeniä eli ketjuttamaan teatteriesityksiä. Tällä tavalla on saatu jalkeille esityksiä, jotka kiertävät useita teattereita.

    – Nyt on syntynyt kahdeksan teatterin kombinaatio. On ihan pähkähullua, jos se poistuu.

    Riihimäen kaupunginhallitus käsittelee teatterilinjauksia maanantaina 14. toukokuuta. Esillä on myös 200 000 euron toiminta-avustuksen maksaminen teatterille.

    Lue myös:

    Konsultilta raju ehdotus talousahdingossa piehtaroivalle Riihimäelle: lopettakaa teatteri ja taidemuseo

    Janne Kataja: Uskallan väittää, että Riihimäellä säilyy ammattiteatteri

    Miten Riihimäen teatteri voisi toimia ilman omaa näyttämöä? Kaupunginjohtaja ojensi lopetusuhan alla olevalle Vuoden teatterille viimeisen oljenkorren

    Riihimäen kaupunki aikoo lopettaa Vuoden teatterin – "Tämä on iso nyrkki vasten kasvoja"

    Eväät, joilla tuleva kirjailija selviytyi tuberkuloosista: kirjoituskone, kainalotyyny ja rakkaus

    Eväät, joilla tuleva kirjailija selviytyi tuberkuloosista: kirjoituskone, kainalotyyny ja rakkaus


    Mistä on kyse?Hämeenlinnassa asuva kirjailija Riitta Jalonen on nuorena opiskelijana sairastanut tuberkuloosinJalonen on kirjoissaan hyödyntänyt kokemustaan sairastumisestaMuseo Skogsterissa Hämeenlinnassa on parhaillaan esillä tuberkuloosista...

    Mistä on kyse?Hämeenlinnassa asuva kirjailija Riitta Jalonen on nuorena opiskelijana sairastanut tuberkuloosinJalonen on kirjoissaan hyödyntänyt kokemustaan sairastumisestaMuseo Skogsterissa Hämeenlinnassa on parhaillaan esillä tuberkuloosista kertova näyttely

    Kirjailija Riitta Jalonen muistelee hetkeä, jolloin seisoi keuhkotautidiagnoosin saaneena parantolan ovella.

    – Minulla oli mukana kirjoituskone, jonka olin saanut ylioppilaslahjaksi, ja kainalotyyny. Ne olivat evääni matkalle.

    Mukana oli kolmaskin eväs. Se oli rakkaus, mutta siitä lisää myöhemmin.

    Vasta 19-vuotias, Tampereen yliopiston ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija oli saanut tietää sairastavansa tuberkuloosia. Elettiin 70-luvun alkua.

    Opiskelijan diagnoosi oli viivästynyt vuodella. Lääkärit eivät olleet olettaneet, että nuorella naisella saattaisi olla tuberkuloosi.

    Kun syy kaulalta löytyneisiin patteihin lopulta selvisi, tapahtui kaikki nopeasti.

    Jalonen muistaa, että tieto sairaudesta tuli keskiviikkona. Jo perjantaina olisi pitänyt olla Jyväskylän lähellä sijaitsevassa Kinkomaan sairaalassa.

    – Sain vielä puhuttua sen viikonlopun itselleni, koska minulla oli paljon ihan käytännönkin asioita hoidettavana.

    Jalosen oli irtisanottava asunto ja käytävä yliopistolla kertomassa professorille, että opinnot keskeytyvät.

    – Piti muutenkin edes hetki ajatella, että mitä nyt tapahtuu.

    Ennen tubi tarkoitti parantolaa

    Aikanaan sana tuberkuloosi toi mieleen viikatemiehen – ja aivan syystä. Viime vuosisadan alussa tauti tappoi arviolta noin 10 000 suomalaista vuodessa.

    Tuberkuloosia hoidettiin keuhkoparantoloissa. Parantolat olivat merkittävä voimannäyte hyvinvointiyhteiskunnan alkutaipaleelta.

    – Yhteiskunnan parempiosaiset kantoivat vastuuta ja lahjoituksia saatiin kaupunkien merkkihenkilöiltä. Rahan kerääminen oli suuri ponnistus, kertoo amanuenssi Eva Sirén Hämeenlinnan kaupunginmuseosta.

    Potilaita hallimakuulla Takaharjun parantolassa. Museo Skogsterin Tubi-näyttelyssä tutustutaan parantolaelämään ja taudin hoitomuotoihin.Hämeenlinnan kaupunginmuseo

    Kaupunginmuseon Museo Skogster on ottanut näyttelynsä teemaksi tuberkuloosin. Tubi – unohdettu keuhkotauti -näyttely nostaa esiin taudin, joka on Suomessa jo osittain unohdettu, vaikka esimerkiksi keuhkojen röntgenseulonnat lopetettiin vasta vuonna 1989.

    Riitta Jalonen kuvaa omaa tuberkuloosidiagnoosiaan järkytykseksi. Olo oli hämmentynyt ja tilanne pelottava. Tuntemuksensa hän on kuvannut vuonna 1996 ilmestyneessä romaanissa Taudin syy.

    Kun Jalonen ajattelee sairauttaan nyt, antaa hän kokemukselleen myös arvon.

    – Kun sen arvon antaa, kokemus kevenee. Se ei vie kokemusta pois, mutta arvo lisää siihen ymmärrettävyyttä ja henkilökohtaista jaksamista. Kokemus on kevyempi.

    Lepo oli lääkettä

    Parantoloiden aikakaudella tuberkuloosin uskottiin talttuvan yleiskunnon kohottamisella, raittiilla ilmalla ja levolla. Parantoloissa levättiin säännöllisin väliajoin pitkissä riveissä.

    Aili Nenola on koonnut potilaiden kertomuksia kirjaan Parantolaelämää, tuberkuloosipotilaat muistelevat.

    "Päiväruokailun jälkeen oli 2 tunnin pituinen hiljainen halli. Silloin piti nukkua. Lukeminen, puheleminen ja käsityönteko oli kiellettyä. Rikkomuksista sai maksaa sakkoa hallitukselle. Samoin myöhästymisestä. Hoitajatar kävi vielä lasioven takana katsomassa, oliko kaikki niin kuin piti. Kesällä tuli tavaton jalkahien haju alempana olevasta miesten hallista. Lisäksi talonmies ajeli traktorilla ruohokenttiä ja se papatus oli häiritsevää."

    Yksityispotilaan huone Takaharjun parantolassa.Hämeenlinnan kaupunginmuseo

    Muuramessa sijaitseva Kinkomaa toimi keuhkotautiparantolana vuoteen 1971 asti. Sen jälkeen siitä tuli yleissairaala, jossa hoidettiin edelleen keuhkosairauksia.

    Riitta Jalosta ei enää makuutettu raittiissa ilmassa tuntikausia niin kuin joskus oli tapana. 1970-luvulla oli käytössä aiempaa tehokkaampia lääkkeitä. Sellaisilla Jalosta hoidettiin kolme vuotta.

    – Minua hoidettiin todella tarkasti ja hyvin. Myöhemmin Hämeenlinnassa eräs lääkäri sanoi, että sinulle on annettu hevoskuuri. Minulla oli sellainen lääkäri, joka halusi, että tuo nuori nainen paranee varmasti.

    Tarttuvasta tuberkuloosista ei kuitenkaan ollut kyse.

    – Olen opiskellut maisteriksi aika lailla näiden lääkkeiden kanssa, Jalonen naurahtaa.

    Valokuva antoi voimaa

    Keuhkotautiparantoloissa vietettiin pitkiä aikoja, usein vuosia. Parantolat olivat yhteisöjä, joissa oli oma kulttuuri ja jonne luotiin omat perinteet. Nuoret ihmiset kohtasivat ja pariskuntia syntyi. Saattoi syntyä lapsiakin. Siitä tosin seurasi parantolasta lähtö.

    "Romantiikka kukki parantolassakin. Lumppariksi sanottiin paria, jolla oli tapana kävellä yhdessä ulkona. Kun tällaista paria kiusoiteltiin, selittivät nämä olleensa vain lumpeita keräämässä. Siitä seurasi, että he 'lumpustivat' ja olivat 'lumpparipari'."

    Riitta Jalonen (sairastumisen aikaan vielä Aho) ei tavannut tulevaa miestään, kirjailija Olli Jalosta parantolassa. Hän oli rakastunut nuoreen Jaloseen ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Tampereella. Rakkaus auttoi jaksamaan läpi parantola-ajan.

    Yliopiston lehtikuvaustekniikan kurssista oli se hyöty, että eräs opiskelutovereista lähetti Riitalle parantolaan ison, päänkokoisen kuvan Ollin päästä.

    – Minä liimasin sen sänkyni yläpuolelle. Se oli voimaa antava valokuva ihmisestä, josta välitti.

    Kirjeet piti lukea vessassa

    Parantolan käytävällä oli vain yksi puhelin, eikä sen luurissa voinut viettää koko päivää, joten kirjeet olivat tärkeitä. Ollin kirjeitä odottivat muutkin potilaat.

    Riitta ei tahtonutkaan saada luettua kirjeitä omassa rauhassaan. Muut parveilivat ympärillä ja halusivat kirjeistä osansa.

    – Jouduin menemään vessaan niitä lukemaan, että sain olla rauhassa.

    Kirjeiden sisältöä janonneet kanssapotilaat saivat Ollin viesteistä vain murusia, valittuja paloja. Mutta nekin olivat tärkeitä, sillä kirjeet toivat elämää parantolaan ja loivat myös yhteishenkeä.

    Jouduin menemään vessaan niitä lukemaan, että sain olla rauhassa. Riitta Jalonen

    – Sain Ollilta kirjeet 40-vuotislahjaksi. Silloin aloin kirjoittaa romaania Taudin syy. Siinä on pätkiä meidän kirjeenvaihdostamme.

    Parantoloissa myös pelattiin paljon, tehtiin käsitöitä ja opeteltiin uusia taitoja, joista oli hyötyä parantola-ajan jälkeen, kertoo puolestaan amanuenssi Eeva Sirén. Se käy ilmi myös potilaiden kertomuksista.

    "Parantolaopiston vaikutus oli hyvin myönteinen. Kursseja kohtaan oli valtavasti kiinnostusta. Ja mitä kaikkea saikaan oppia. Muistan kurssit ompelussa, nahanmuotoilussa, lampunvarjostin- ja hattukurssit, keramiikka-, etsaus- ja konekirjoituskurssit ynnä kirjanpitokurssit. Monista kursseista oli potilaille myös taloudellista hyötyä, esim. nahkatöitä tehtiin myös tilauksesta. Useimmat kurssit päättyivät näyttelyyn, jossa kurssilaisten työt esiteltiin. Kurssit olivat parasta ajateltavissa olevaa terapiaa."

    Riitta Jaloselle vaihtelua parantola-arkeen toivat kirjeiden lisäksi kirjoittaminen ja lukeminen. Sairaalan kirjasto oli ahkerassa käytössä.

    Tauti, johon maailmalla sairastuu miljoonia

    Vaikka tuberkuloosi on Suomessa ehkä osin unohdettu, tauti ei ole hävinnyt. Myös Suomessa tautia diagnosoidaan. Täällä siihen sairastuu vuosittain noin 250 ihmistä.

    Suuressa osassa maailmaa tubi on paljon yleisempi sairaus. Tuberkuloosiin sairastuu vuosittain noin yhdeksän miljoonaa ihmistä.

    Tubi – unohdettu keuhkotauti -näyttely Museo Skogsterissa 20. tammikuuta 2019 asti. Potilaiden sitaatit ovat Aili Nenolan kirjasta "Parantolaelämää, tuberkuloosipotilaat muistelevat".

    Video: maanviljelijä Mari Mattila sanoitti ruoantuottajan murheet Suvi Teräsniskan lauluun

    Video: maanviljelijä Mari Mattila sanoitti ruoantuottajan murheet Suvi Teräsniskan lauluun


    Mattilan tila seisoo keskellä hauholaista maaseutua. Komeat asuinrakennukset muodostavat sisäpihan, ympärillä levittäytyvät pellot ja järvimaisema. Pitkää historiaa ei tarvitse erikseen etsiä, sen tuntee. Tässä maisemassa Mattilat viljelevät...

    Mattilan tila seisoo keskellä hauholaista maaseutua. Komeat asuinrakennukset muodostavat sisäpihan, ympärillä levittäytyvät pellot ja järvimaisema. Pitkää historiaa ei tarvitse erikseen etsiä, sen tuntee. Tässä maisemassa Mattilat viljelevät nyt jo viidennessä sukupolvessa.

    – Nämä ovat minun peltojani ja minun maitani. Kyllä minusta tuntuu mahtavalta sanoa niin, kertoo Mari Mattila.

    Mari Mattila on 22-vuotias maanviljelijä, joka otti kotitilansa haltuunsa vajaat puoli vuotta sitten. Tulevaisuus varmistui merkonomiopintojen keskellä.

    – Merkonomiopinnoista on ollut kyllä tosi paljon hyötyä! Mutta päätös siitä, että jatkan, oli pitkään ja hartaasti mietitty, kertoo Mari Mattila.

    Mattilan tilalla viljelee jo viides sukupolvi.Hannu Harhama / Yle

    Marin vanhemmat Leena ja Timo Mattila kuuntelevat vieressä ja nyökyttelevät Marin puheelle. Vanhemmat asuvat päärakennuksessa ja Mari viereisessä talossa – välimatkaa taloilla on muutama metri.

    – Yhteisvoimin tässä työtä tilan eteen tehdään, eihän sitä sovi pelkäämään ruveta, jos tähän lähtee. Mari on asian itse miettinyt ja me autamme häntä niin kauan kuin jaksetaan, toteaa Leena Mattila.

    Maanviljelijä on tiiviisti sidoksissa tilaansa. Mari ei usein pääse yön yli -reissuille, mutta tilan ulkopuolista elämää on jaksamisen takia pakko vaalia.

    Leena ja Timo Mattilan tilaa jatkaa tytär Mari.Hannu Harhama / Yle

    – Kyllä joskus pitää päästä pois niin, ettei se lehmä ja traktori ole koko ajan näkökentässä. En koe jääväni paitsi mistään, matkusteluintoa ei vaan itsellä ole. Olen onnellinen Suomessa ja omalla tilalla, toteaa Mari Mattila.

    Mattilan navetassa nuori nainen testaa laulun tehoa. Karja jää kuulolle, jos sävel on osuva ja tahti leppoisa. Modernit rynkytykset eivät sovi herkille hauholaislehmille.

    Mutta Suvi Teräsniskan kappaleen Sinä olet kaunis Mari Mattila laittoi uuteen uskoon.

    – Paljon kirjoitetaan ja puhutaan, mutta minä ajattelin laulaa. Suomalaisen tuottajan pitää saada äänensä kuuluviin!

    Kirkkoherra kehitti yksinkertaisen tavan tavoittaa maalaisisännät: kyläkahvilassa juttu luistaa

    Kirkkoherra kehitti yksinkertaisen tavan tavoittaa maalaisisännät: kyläkahvilassa juttu luistaa


    Monissa seurakunnissa työntekijät piipahtelevat silloin tällöin kansan pariin marketteihin ja baareihin. Tammelan seurakunnassa kirkkoherrasta on tullut kyläkahvilan vakioasiakas. Kirkkoherra Juha Koivulahti käy kyläkahvilassa hyvinkin usein...

    Monissa seurakunnissa työntekijät piipahtelevat silloin tällöin kansan pariin marketteihin ja baareihin. Tammelan seurakunnassa kirkkoherrasta on tullut kyläkahvilan vakioasiakas.

    Kirkkoherra Juha Koivulahti käy kyläkahvilassa hyvinkin usein aamutuimaan matkallaan töihin. Vakiopöydän vakiasiakkaat ovat tulleet kirkkoherralle varsin tutuiksi.

    Kirkkoherra Koivulahti löysi oman tapansa tavata seurakuntalaisia luontevasti. Hän kuuli Portaan kahvilasta, jossa maalaisisännät pitävät joka aamu kyläparlamenttia ja ruotivat maailman menoa. Koivulahti kävi paikalla ja ensimmäisen kerran jälkeen poikkeamisista on tullut mieleinen tapa. Juuri hengellinen miestyö on ollut aina hänelle sydämen asia.

    Miesten kanssa ei juuri puhuta uskonnosta

    Juha Koivulahti kertoo, että hän ottaa hengelliset asiat kylänmiehiä tavatessaan puheeksi, jos miehet itse ottavat ne puheeksi. Hänen tapanaan ei ole ollut tuoda uskontoa esille.

    Koivulahti on ollut aikaisemmin sotilaspappina Puolustusvoimissa. Siellä hän huomasi, että kun yhteisöön pääsi sisälle, ja varsinkin kun ammattisotilaiden kanssa syntyi hyvä yhteys, niin miehet itse halusivat nostaa uskonasioita esille. Usein tämä tosin tapahtui huumorin värittämänä.

    Tätä kautta ymmärtää sitä, millainen seurakunta minulla on ja mikä on yhteisö, jota palvelen. Juha Koivulahti

    Koivulahti kertoo, että miesten keskustelut saattoivat muuttua hyvinkin syvällisiksi ja vakaviksi.

    – Tammelan kyläkahvilassa puhutaan siitä, mitä kirkko ja seurakunta täällä Tammelassa ovat. Täällä käynnit ovat nimenomaan laskeutumista ruohonjuuritasolle. Tätä kautta ymmärtää sitä, millainen seurakunta minulla on ja mikä on yhteisö, jota palvelen, sanoo kirkkoherra Juha Koivulahti.

    Kirkossa käynti on harvinaista

    Tammelassa vain harva seurakunnan jäsen lähtee kirkkoon muulloin kuin suurina juhlapyhinä. Viikoittain kirkossa jäsenistä käy vain muutama prosentti.

    Kirkkoherra Juha Koivulahti sanoo, ettei ole olemassa mitään vippaskonsteja siihen, miten väki lähtisi liikkeelle ahkerammin. Edes kyläkahvilan tuttuja miehiä ei saa helposti lähtemään sunnuntaikirkkoon.

    – Varmaan auttaa, että näihin miehiin tutustuu ja on tilaisuuksia kutsua heitä. Henkilökohtainen kutsu toimii kuitenkin kaikkein parhaiten. Kaikessa seurakuntatoiminnassa juuri henkilökohtainen kontakti ja luottamus ovat todella tärkeitä. Massojen tavoittaminen ei tänä päivä ole paras tapa, sanoo Koivulahti.

    Kylän miehet kuuntelevat kirkkoherran mietteitä tarkasti ja ajoittain kommentoivat. Esimerkiksi muisto Tammelan kirkossa järjestetystä Uskon Pidot -tapahtumasta saa porukan nauruun.

    Uskon Pitoihin lähtivät myös kyläkahvilan miehet. He muistavat, miten yksi kyläläisistä luki tilaisuudessa Lutherin tekstejä, kuinka hyvää sianlihaa kirkossa tarjottiin ja miten valtavat pitkät jonot kirkon ovelle muodostuivat. He kiittävät sitä, että tilaisuus oli luonteva ja että kirkkoherra ja papit eivät nousseet kansan yläpuolelle vaan olivat ihmisten parissa lattiatasolla.

    Kirkkoherran käynneistä on tullut tärkeitä

    Kahvilassa istuvat miehet sanovat, etteivät ilman kirkkoherran käyntejä lähtisi paikalle niin usein kuin lähtevät. Porukalla ja kirkkoherralla on aina ollut hyvät suhteet. He kertovat, että kirkossa käynti on ollut aika tahmeata.

    Kirkkoherrasta on tullut yksi kohokohta kahvilassa, he tuumaavat. He kiittävät kirkkoherraa myös siitä, että tällä on hyvät tiedot autoista. Pöydän ääressä ratkaistaan autokaupat ja muurauskysymykset.

    Tammelalainen Martti Pura tiivistää, että uskonto on tammelalaisille aika henkilökohtainen asia. Tammelassa ei uskontoa ole kuuteensataan vuoteen korostettu ja ihmiset ovat aika arkisia, muistuttaa Pura.

    Entä mikä olisi uskontoon liittyvä kysymys, jonka miehet kirkkoherralle esittäisivät, jos uskaltaisivat?

    Miehet pyörittävät päätänsä ja silmiään. Martti Pura uskaltaa vastata.

    – Lutherin lähtökohta oli, että ihminen ei tarvitse paavia eikä kuningasta keskustellakseen Jumalansa kanssa. Uskonto on hyvin henkilökohtainen asia ja pappien pitää rohkaista ihmisiä henkilökohtaiseen uskonkäsitykseen. Ei tätä toreilla huudella, sanoo Martti Pura.

    Vaniljan hinta on huipussaan, ja osa maailman jäätelötehtaista vaihtaa halvempaan kesäherkkuun – Suomessa vaniljajäätelöä riittää

    Vaniljan hinta on huipussaan, ja osa maailman jäätelötehtaista vaihtaa halvempaan kesäherkkuun – Suomessa vaniljajäätelöä riittää


    Maailmalla muutamat pienehköt jäätelötehtaat ovat olleet luopumassa vaniljajäätelön tuotannosta kesäksi 2018 vaniljan kalliin hinnan takia. Kilo vaniljaa maksaa noin 600 dollaria. Se on enemmän kuin kilo hopeaa. Jäätelötehtaiden pulmista...

    Maailmalla muutamat pienehköt jäätelötehtaat ovat olleet luopumassa vaniljajäätelön tuotannosta kesäksi 2018 vaniljan kalliin hinnan takia. Kilo vaniljaa maksaa noin 600 dollaria. Se on enemmän kuin kilo hopeaa.

    Jäätelötehtaiden pulmista Britanniassa kertoo muun muassa BBC. Aiheesta on kirjoittanut tällä viikolla Suomessa muun muassa Talouselämä verkkosivuillaan.

    Vanilja on maailman mausteiden aatelisia ja ykkösketjua. Hinnaltaan vain sahrami on kalliimpi mauste.

    Madagaskarin vaniljaviljelmien ongelmat ovat nostaneet vaniljan hintaa.AOP

    Maailman vaniljantuotanto on hyvin keskittynyttä; 75 prosenttia vaniljasta tulee Madagaskarin viljelmiltä. Viljelmiin iski myrsky maaliskuussa 2017. Nyt maailmalla eletään jo toista niukkaa vaniljavuotta. Se näkyy myös Suomen suurimmalla jäätelötehtaalla, Froneri Finlandin Turengin tehtaalla.

    Vaikka Madagaskar on maailman suurin vaniljan raaka-aineentuottaja, vaniljaa ei jalosteta paikan päällä. Raaka-aineesta tehdään mausteuutteita esimerkiksi Euroopassa, ja sieltä Fronerikin mausteensa hankkii.

    Turenkiin hankittiin vaniljat huippuhintaan ja jäätelöä piisaa

    Froneri Finlandin johtoryhmä on vastikään pohtinut vaniljan riittävyyttä. Vaniljaa on hankittu 2017 vuoden lopulla yhtiön omia ostokanavia myöten, joten sitä riittää.

    Yhtiön sisäisessä laskennassa mausteen kallistuminen tuntuu, mutta kuluttajahintoihin sitä ei ole viety, kertoo Fronerin ostojohtaja Pia Grönroos.

    – Emme tiedä vielä ennen kesäkuuta 2018, millaiseksi vaniljan hinta kehittyy tästä eteenpäin. Viime vuodesta lähtien vaniljan hinta on ollut kaksinkertainen ennen myrskyä olleeseen tilanteeseen verrattuna.

    Vaniljaa yhtiö saa koko ajan, sillä Froneri käyttää useampaa hankkijaa. Mausteen jalostajia on Euroopassa useampia.

    Vähemmän vaniljaa – ei ainakaan vielä jäätelössä

    Kun vanilja on nyt raaka-aineena kallista, tulee mieleen, että vaniljaa laitettaisiin vähemmän jäätelöön. Fronerista kerrotaan, että jäätelötehtaalla kehitellään uusia makuja ja tuotteita, mutta perinteisen vaniljajäätelön mausta ei silti tingitä.

    – Pääsääntöisesti emme vähennä vaniljan määrää jäätelössämme. Kehittelemme silti aina uusia aromeja tuotteisiimme. Teemme jäätelöä ympäri vuoden. Tämän kesäsesongin uutuustuotteet on ratkaistu jo alkuvuodesta 2018, sanoo Pia Grönroos.

    Pääsääntöisesti emme vähennä vaniljan määrää jäätelössämme. Pia Grönroos

    Vaniljajäätelö on ollut kymmeniä vuosia Turengin ykköstuote. Tuotannossa ovat muun muassa vaniljaiset Eskimo-puikot. Niitä on tehty Turengissa 1960-luvun alusta lähtien. Vaniljaa uppoaa myös litran jäätelöpakkauksiin, tuutteihin ja irtojäätelöön.

    Turengin jäätelötehdas oli alun perin Valion jäätelötehdas, sittemmin se siirtyi Nestlén omistuksessa. Nykyinen vetäjä on Froneri, jonka mukaan Turengin tehdas on yksi suurimmista jäätelötehtaista Pohjoismaissa.

    Uutta satoa odotetaan syksyllä

    Jos Turengissa uskotaan vaniljan toistaiseksi riittävän, myös helsinkiläisessä Kolmen Kaverin Jäätelössä pärjätään tällä hetkellä vanhoilla varastoilla. Jäätelötehdas saa vaniljaa suoraan madagaskarilaiselta pientuottajalta, kertoo tehtaalta Heikki Huotari. Uutta satoa odotetaan syksyllä.

    Kolmen Kaverin Jäätelössä kuitenkin pohditaan sitä, että riittääkö vaniljaa, jos sitä aletaan hamstrata. Huotari on kuitenkin luottavainen vaniljan riittävyyteen, sillä he tuntevat tuottajat henkilökohtaisesti.

    Vaniljaa käyttävät Suomessa muutkin kuin jäätelönvalmistajat. Esimerkiksi Valio käyttää sitä muun muassa jogurteissa. Vaniljan ja vaniljauutteen hintojen nousu vaikuttaa myös Valion hankintakustannuksiin, arvioi materiaalipäällikkö Tomi Helin.

    Hintojen odotetaan pysyvän korkealla ainakin ensi vuoden syksyyn asti.

    Lisätty juttuun 9.5.2018 klo 15:26 kommentit myös Kolmen Kaverin Jäätelöstä ja Valiolta.

    Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään

    Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään


    "Eräänä päivänä pihalta tullut tyttö tiedotti naama kalpeana: Jaanin veljekset ovat pihalla, kattokais lasista. Kauhu valtasi forssalaistytöt. Tiesimme kokemuksesta millaisella asialla veljekset liikkuivat. Niinpä kohta kajahtelivatkin kasarmien...

    "Eräänä päivänä pihalta tullut tyttö tiedotti naama kalpeana: Jaanin veljekset ovat pihalla, kattokais lasista. Kauhu valtasi forssalaistytöt. Tiesimme kokemuksesta millaisella asialla veljekset liikkuivat. Niinpä kohta kajahtelivatkin kasarmien seinät huudoista, joilla kutsuttiin yli kaksikymmentä forssalaispoikaa kuulusteluihin. Viimeinen huudettu nimi kuului omassa huoneessamme olevalle tytölle. Naimi, pieni hiljainen ihmisen alku, miksi hänet huudettiin. Sanaa sanomatta kalpeana pelosta tyttöparka noudatti kutsua ja lähti viimeisen kerran luotamme."

    Näin on kirjoittanut punavanki Ida Maria Saarinen muistelmateoksessaan.

    Enni Maria Mäntynen tai 15-vuotias Naimi Sofi Sulkanen eivät olleet ainoat lapset, jotka teloitettiin punavankileirien alkuaikoina. 13-vuotias Yrjö Albert Linnanen, 15-vuotias Elsa Ester Nurmi ja samanikäinen Lyyli Dagmar Virtanen kokivat saman kohtalon. Eri arvioiden mukaan 54 punaista ja seitsemän valkoista alle 16-vuotiasta lasta teloitettiin tai ammuttiin vuoden 1918 tapahtumissa.

    Nälkä vei punalapset kaartiin ja vankileireille

    Vankileireille joutuneista lapsista moni kuului punakaartiin, mutta ei välttämättä omasta halustaan.

    – Lapset ajoi kaartiin nälkä ja pakko. Punakaartissa sai ruokaa ja joskus vanhemmat pakottivat liittymään niihin, jotta lapsi sai syödäkseen ja rahaa, kertoo lähes ainoana Suomessa perusteellisesti lasten asemaa vuoden 1918 sodassa tutkinut Tuulikki Pekkalainen.

    Lapsen asema oli sata vuotta sitten täysin erilainen kuin nykyään. Oikeastaan koko käsite lapsi oli monille vieras. Lapset olivat töissä tehtailla ja pajoissa.

    – Yhtä lailla lapset pakotettiin punakaartissa ottamaan ase. Eräs 13-vuotias poika ampui itseään vasempaan käteen, ettei hänen olisi tarvinnut mennä taisteluihin. Nykypäivän Syyrian lapsisotilaita kauhistelevat voivat miettiä sitä, että sata vuotta sitten Suomessa oli sama tilanne.

    Myös lapset kulkivat pakolaisvirran mukana.

    – Osa perheensä kanssa, osa jopa yksinään, kunnes joutuivat vangituiksi, kertoo Pekkalainen.

    Ironiaa lienee se, että ensin lapset joutuivat punakaartiin paljolti nälän pakottamina ja sen jälkeen heidät suljettiin vankileireille vielä kurjempiin oloihin.

    Antti Hämäläinen / YleTodelliset tappajat: nälkä ja taudit

    Omasta surkeasta voinnista huolimatta naisten ja lasten kohtalo kosketti Lappeenrannan vankileirillä virunutta miesvankia. Näin muistelmissaan kertoo Juhana Muikku.

    "Viereisessä huoneessa on suuri joukko naisia ja lapsia. Sydäntä särkee, kun kuulee lasten yhtenään pyytävän ruokaa, jota ei kuitenkaan ole. Mitä tunteekaan äiti rinnassaan kuullessaan rakkaan pienokaisensa nälän vaikerrusta? Vaikka äiti säästäisi kaikki muruset lapsilleen, ei se kuitenkaan riittäisi. Tämmöisen olotilan jakaminen ei ole enää muuta kuin tahallisesti järjestettyä kiduttamista, josta on nälkäkuolema ennen pitkää seurauksena."

    Punavangin ennustus piti paikkaansa. Nälkä tappoi. Se tappoi myös lapsia.

    Toinen punavanki Ivar Pousi kuvasi muistelmissaan jatkuvaa nälkää.

    "Muistan tuon nälän. Ei hetkeäkään saanut ajatustaan muihin asioihin kiinnittymään. Aina oli vain leipä mielessä. Jos valvoi tai nukkui, niin sama juttu. Unissaan näki leipää ja kaikkea muuta ruokaa, mutta ei vaan koskaan saanut syödä."

    Nälkä ajoi myös syömään kaikkea mahdollista. Ruoho oli todella vihreämpää vankileirin tuolla puolen, koska vihreä kasvusto ja juuretkin syötiin leirien alueelta.

    Vangit kalusivat Suomen kasarmin lehmuksen

    Hämeenlinnan vankileirillä ollut tuleva kansanedustaja Elli Nurminen muisteli, että lehmuksestakin tuli ruokaa.

    "Ennen kuin kesä oli lopussa, lehmus oli puhtaaksi syöty, suoranaisesti syöty, sillä vangit kiipesivät näissä puissa, söivät sen lehdet ja kuorivat sen rungon, että se oli ihan puhtaaksi kaluttu suuri lehmus, jonka piti antaa varjoa ja viihtyvyyttä kasarmin pihassa."

    Antti Hämäläinen / Yle

    Punavanki Viljo Sohkanen puolestaan kertoo, että alueelle erehtynyt vartijan ampuma kissa syötiin.

    "Vähän surkean näköinen se on märkänä ja verisenä. Nyljemme ja paloittelemme sen, sitten sillin lioitusvettä mausteeksi. Sitkeää lihaa, mutta on hyvää. Kun lihat on syöty, kaavimme nahasta karvat pois, paloittelemme ja keitämme senkin. Ei sitä hampailla niin hienoksi saa, että voisi niellä, mutta maukasta se on pureskella ja imeskellä."

    Sama kohtalo oli vankilaan eksyneellä koiralla. Sitä muisteli punavanki Aapeli Heikkilä.

    “Eräänä iltana meitä potkaisi onni. Huoneemme ovi oli vähä auki ja koira tuli sisälle. Yksi roistoista otti sen kiinni ja nappas klapilla päähän. Nahat ja suolet laitoimme muurin taakse, lihat laitoimme pakkiin kiehumaan. Viisi tuntia kesti, ennen kuin hampaat pystyi lihaan. Minä sain omakseni toisen puolen päästä. Söin silmän ja kaiken mistä pystyin pieneksi saamaan. Iso apu oli vaan koirankin keitto, nälkäinen syö vaikka raatoa.”

    Vankileirillä oli Tuulikki Pekkalaisen tutkimuksen mukaan 1482 alle 16-vuotiasta. Pekkalaisen mukaan luku on epävarma, koska vuoden 1918 tilastot eivät ole luotettavia. Eniten lapsia oli Hämeenlinnan leireillä, 310. Riihimäellä lapsia oli 197 ja Lahdessa 147. Kaikkiaan lapsia on kirjattu 35 vankileirille.

    Vähäinenkin ruoka yökötti jopa nälkäisiä

    Hämeenlinnan vankileirillä 17-vuotiaana ollut Ida Maria Saarinen kuvaa ruokaa iljettäväksi.

    “Kaurankuorivelli ja ikivanhoista juureksista tehty keitos vielä jotenkin menettelivät, mutta kapakalasoppa oli niin inhottavaa, etten saanut sitä löyhkältään millään niellyksi. Jollekin annokseni aina kelpasi. Miesten kasarmin seinustalla istuskeli maassa nälkiintyneitä poikia, jotka söivät mitä vain.”

    Vankilassa lapset taistelivat samasta ruuasta aikuisten kanssa.

    – Lapset eivät olleet erikoisasemassa. Lapset viruivat vankileireillä muiden seassa, kertoo Tuulikki Pekkalainen.

    Leireiltä selvinneet kuvasivat nälkää ja ruuan puutetta karmein esimerkein. Näin asiat muisti Ida Maria Saarinen.

    “Ihmisyys oli noista onnettomista olennoista jo kuollut nälkään, vaikka raihnainen keho vielä yritti luittensa päällä kävellä. Nuurittiin mahdolliset ja mahdottomat paikat, nyhdettiin hiekkaan nousseet rikkaruohot ja puista lehdet niin korkealta kuin käsi ulettui.”

    “Tällaisenkin tapauksen näkijäksi (veljeni) Kalle oli nähnyt. Hänen lähin kaverinsa oli saanut kotipaketin, jossa oli ollut kilon verran hampuusimakkaraa. Malttamattomuudessaan poika oli hotkinut koko erän yhdellä kertaa, sillä seurauksella, että maha työnsi annoksen oksennuksena takaisin. Siihen oli ilmestynyt useampi luuranko kaapimaan maasta oksennusta suuhunsa. Oli mulla täys tyä niitä pois ajaessani ja potkiessani santaa oksennuksen päälle”

    Näissä oloissa kuoli toista sataa alle 16-vuotiasta lasta. Eniten heitä kuoli Hämeenlinnassa, jossa lapsivankeja oli selvästi eniten. Suhteellisesti eniten lapsia menehtyi Tammisaaren leirillä, joka oli muutenkin leireistä kaamein. Useampi kuin joka viides Tammisaaressa virunut lapsi kuoli.

    Isorokko, espanjantauti, punatauti ja lavantauti

    Nuori Ida Maria Saarinen joutui todistamaan tautien tuovan kuolemaa Hämeenlinnassa.

    “Mutta sellainen kauhua herättävä tauti kuin isorokko oli puhjennut miesten keskuudessa. Kaksi forssalaispoikaakin siihen kuoli. Aivan tavalliseen ripuliinkin kuoli miehiä yhtenään. Heinäkuun kuumien päivien tultua pelkästään näljän heikkoudesta kuoli kymmeniä luurangoksi laihtuneita vankeja joka päivä. Pihalla liikkuessa sattui useinkin näkemään lastattavan ruumiita vajasta vankkureille. Kuin halkoja vaan niitä ladottiin kerroksittain ja kalkkia heitettiin välliin.”

    Vankileirien kuolinsyitä on vaikea tilastoida tarkkaan. Ei tiedetä, kuinka moni sai surmansa väkivaltaisesti, mutta on selvää, että valtaosa kuoli nälkään ja tauteihin. Näiden kahden kuolinsyyn erottaminenkin on vaikeaa. Vankileirien kuolinsyymerkinnät ovat osin epämääräisiä tai puuttuvat kokonaan.

    Heinäkuun kuumien päivien tultua pelkästään näljän heikkoudesta kuoli kymmeniä luurangoksi laihtuneita vankeja joka päivä. Ida Maria Saarinen

    Jos kuolinsyyksi on merkitty “heikkous”, on vaikeaa tietää, mitä se tarkoittaa. Pekkalaisen mukaan suolistosairaudet johtuivat usein surkeasta ruuasta tai juomasta, joten kuolinsyy, esimerkiksi suolitulehdus, oli nälän johdannainen.

    Toisaalta nälästä heikot vangit olivat alttiita kaikille kulkutaudeille. Esimerkiksi isorokko, tulirokko ja espanjantauti veivät heikentyneitä vankeja hautaan.

    Eräs syy oli myös surkeat lääkintäolot. Ainakin aluksi leireillä oli vähän lääkäreitä ja olemattomasti tehokkaita lääkkeitä. Elli Nurmisen aikalaiskuvaus kertoo myös lääkäreiden ahdistuksesta.

    “Sinne oli kyllä kutsuttu eräs nuori lääkäri tänne Poltinaholle siinä mielessä, että nyt voitiin sanoa, että siellä oli lääkärikin, mutta tämä sama nuori lääkäri, joka kait ei ollut vielä ihan valmiskaan, nosteli nyrkkiänsä ilmaan ja sanoi, että hänet on aivan syyttömästi pantu tämmöiseen helvettiin, jossa ei ole minkäänlaisia hoitomahdollisuuksia antaa apua näille ihmisille, jotka ovat täällä sairastuneet. Ei ole vuoteita, ei kerta kaikkiaan mitään puhumattakaan lääkkeistä, että tämä on kuin yksi helvetti niin kuin hän sanoi. Hänen täytyi mahdollisimman pian päästä täältä pois. Hän ihmettelee mikä voima on Suomen kansassa vaikuttamassa, että se ei kerta kaikkiaan lopeta tämmöistä ihmisrääkkäystä, jota voidaan harjoittaa näin suuressa mitassa.”

    Helle tappoi nopeammin kuin haudankaivajat ehtivät kaivaa

    Kuolemat olivat varsinkin alku- ja keskikesällä arkipäivää täyteen ahdetuilla leireillä. Leirejä oli alun perin yli 60, mutta varsin pian vangit keskitettiin suurempiin leireihin. Helsingin eri leireillä oli pahimmillaan yhteensä yli 13 000 vankia. Hämeenlinnan kolmella leirillä virui noin 11 500 punaista vankia. Myös Lahdessa, Tampereella ja Viipurissa vankeja oli yli 10 000.

    Antti Hämäläinen / Yle

    A. Halosen vuonna 1928 toimittamassa Suomen luokkasota -kirjassa on tyly kuvaus kuolemista Tampereen vankileiriltä.

    “Ruumiinkantajat todistivat, että kevään ja kesän aikana kuoli 70 henkeä vuorokaudessa ja heinä-elokuun vaihteessa ´siunattiin´ parisataa ruumista. Kärsimyksistään vapautuneiden vankien hautaus oli vailla inhimillisyyden ja säädyllisyyden lakeja. Ruumiit kuljetettiin pitkillä kärryillä alastomina, ladottuina parikymmentä päällekkäin.”

    Tuulikki Pekkalaisen mukaan vuoden 1918 sodassa kuoli noin kolmesataa alle 16-vuotiasta lasta. Heistä poikia oli neljä viidesosaa ja tyttöjä yksi viidesosa.

    Tässä luvussa on mukana parikymmentä vankileireillä ammuttua lasta.

    Vankileireillä kuolleista yli sadasta lapsesta poikia oli yli neljä viidesosaa. Nuorimmat kuolleet olivat sylivauvoja. Vauvojen kuolemat olivat toki sata vuotta sitten tavallisia, mutta vankileirit eivät ainakaan parantaneet vauvojen mahdollisuutta selviytyä elämään.

    Kuolleita vankeja oli niin paljon, että heitä haudattiin urakalla, eikä kuolleita juuri eroteltu iän tai sukupuolen perusteella. Kaarlo Karilan muistelma Hämeenlinnan vankileiriltä kertoo vankien karusta viimeisestä matkasta.

    “Venäläiset kuormarattaat lyötiin täyteen alastomia ruumiita ristiin rastiin, joka oli kuin joku halkokuorma. Suuren haudan reunalle ajettuaan nosti ajomies kärryt pystyyn ja kaatoi ikäänkuin santakuorman. Toverit kaivoivat hautaa suurella voimalla ja toiset peittivät “valtiopettureita” ilman mitään erikoisia seremonioita. -- Kun alkoi olla kuumat kesäpäivät, niin yhä enempi tovereita saatiin kantaa liiteriin ja kun ajurit eivät ehtineet tarpeeksi ajaa, eivätkä nälkäiset haudankaivajat saaneet tarpeeksi hautoja, niin antoi liiteri tavattoman hajun koko kasarmialueelle.”

    Lasten kärsimys jatkui sodan jälkeen

    “Toisinaan taas hän huusi avuttomana missä on minun poikani. Antakaa hänet syliini. Tahdon kuolla yhdessä hänen kanssaan.”

    Riihimäkeläisen naisen toive saada nähdä poikaansa ei toteutunut. Murhenäytelmää seurannut nimimerkki KAS kirjoitti muistelmissaan, että nainen ammuttiin pian pyyntöjensä jälkeen. Häneltä jäi kertojan mukaan leirillä mukana ollut pieni poika.

    Selviytyikö poika hengissä, ei tiedetä. Moni lapsi kuitenkin selviytyi, mutta monen lapsen äiti tai isä ei.

    Filosofian tohtori Mervi Kaarnisen tutkimusten mukaan Suomessa oli 15 000–20 000 alle 15-vuotiasta sotaorpoa vuoden 1918 tapahtumien jälkeen.

    – Lukujen laaja haarukka johtuu siitä, että vuoden 1919 tilastot eivät olleet täydellisiä. Lisäksi perhekäsite oli tuolloin hyvin monimuotoinen, joten orpojen laskentatapa vaihteli, kertoo Mervi Kaarninen.

    Sotaorvoista noin tuhat oli valkoisten jälkeläisiä, loput punaisten. Arviolta 20 000 orvosta noin tuhat oli täysorpoja.

    Väheksyntää ja kerjuuta

    Punaisten lapset saivat kärsiä isiensä ja äitiensä aatteen vuoksi pitkään sisällissodan jälkeen. Esimerkiksi osa opettajista kohteli kaikkia punalapsia kouluissa paikoin kurjasti. Mervi Kaarnisen Punaorvot 1918 -kirja antaa hyvän kuvan lasten kohtaloista.

    “Kouluajan muistan hyvin. Meillä oli alakoulussa opettajana lotta. Hyvin innokas. Hän piti koulussa lottapukua, että sitä ei päässyt unohtamaan. -- Hän teki selvän eron. Punikkien lapset, vaikka olisi kuinka hyvin osannut läksyt, eivät hyviä numeroita saaneet. Luokan muutamat valkoiset lapset olivat kuin prinsessoja."

    Punalapsista kovin kohtalo oli orvoilla. Useat joutuivat elättämään itsensä kerjuulla. Vuoden 1918 syksyllä arvioitiin, että tuhansia lapsia liikkui kerjuumatkalla ympäri Suomea. Lapsia oli ovilla ja ravintoloissa, kaduilla ja maanteillä, liikehuoneistoissa, rautatievaunuissa. Viranomaisten mielestä lasten kerjuu oli kehittynyt järjestelmälliseksi ammattikerjuuksi.

    Kaarnisen kirjan esimerkki pienen pojan nelivuotisesta vaelluksesta läpi Suomen on lähes uskomaton.

    “Pieni kulkijapoika on mieroa kierrettyään päätynyt Helsingin pitäjän köyhäintalolle. 12-vuotias poikanen kyseltäessä ilmoitti itsestään ja kohtalostaan seuraavasti: Kansalaissodan aikana poistui hänen isänsä kotoaan, joka sijaitsi Kajaanin Alakylässä. Poikanen arveli, että isä meni sotaan. Kun aikaa kului, eikä isä palannut ja ruoka loppui, jätti poikanenkin tyhjän kodin. Hänellä ei ollut äitiä eikä sisaruksia elossa. Aluksi hän suuntasi Rovaniemelle. Sieltä hän kääntyi etelään, kunnes saapui Uudellemaalle.

    Siis lähes neljä vuotta on tämä 8-vuotiaana kotoaan lähtenyt poika, joka sanoo nimekseen Erkki, kierrellyt mieroa. Epäilemättä on tämä pieni vaeltaja saanut lähes neljä vuotta kestäneellä matkallaan kovaakin kokea, mutta pärjännyt vain on.”

    Tuskin kukaan tietää, kuinka monta syyrialaista lasta vaeltaa parhaillaan orpona yksinään sodan nälkiinnyttämässä maassa. Tämän päivän Suomessa kahdeksanvuotiaan pisin yksinään kuljettu matka lienee kotoa kouluun ja takaisin.

    Lähteet:

    Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918, Tammi 2014.Viljo Sohkanen: Punakaartilaisen päiväkirja, Weilin&Göös 1967.Aapeli Heikkilän muistelmat kirjassa Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius: Punavankileirit, Suomalainen murhenäytelmä 1918, Tammi 2007.Ida Maria Saarinen: Nokkosia ja harakankukkia, Otava 1973.Halonen A. (toim.): Suomen luokkasota. Historiaa ja muistelmia. Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liiton Kustantamo, Superior, Wisconsin, kirjasta Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius: Punavankileirit, Suomalainen murhenäytelmä 1918, Tammi 2007.Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918, Minerva Kustannus Oy 2008.Työväen arkisto: 323.2 Vuoden 1918 arkisto, HM12: Iivar Anttoninpoika Pousi: Murheen vuosi.Työväen arkisto: 323.2 Vuoden 1918 arkisto, HM11: Kaarlo Karila: muistelmia Hennalan ja Hämeenlinnan vankileireiltä.Työväen arkisto: 323.2 Vuoden 1918 arkisto, HM13: Nimimerkki KAS: Kolme päivää haudankaivajana Riihimäen vankileirillä kesällä.TMT: 172:2804 Työväen arkisto. Elli Nurminen.Työväen arkisto: 323.2 Vuoden 1918 arkisto, HV 60: J.H. Muikku.
    Punaisten panssarijuna oli pelottava ase – sitä olisi pitänyt myös osata käyttää

    Punaisten panssarijuna oli pelottava ase – sitä olisi pitänyt myös osata käyttää


    Punaisilla oli sisällissodassa käytössä ase, jollaista ei ennen oltu nähty. Punakaartin eliittitaistelijoiden miehittämä panssarijuna n:o 1 osallistui taisteluihin ympäri Etelä-Suomea. Valkoiset kokivat kauhun hetkiä ja punaiset hurrasivat, kun...

    Punaisilla oli sisällissodassa käytössä ase, jollaista ei ennen oltu nähty. Punakaartin eliittitaistelijoiden miehittämä panssarijuna n:o 1 osallistui taisteluihin ympäri Etelä-Suomea. Valkoiset kokivat kauhun hetkiä ja punaiset hurrasivat, kun panssarijuna osallistui taisteluihin muun muassa Tampereen seudulla.

    Hyöty jäi toivottua pienemmäksi

    Sodan alussa maan eteläosien rataverkko ja tärkeimmät Suomen Valtion Rautateiden konepajoista jäivät punaisten haltuun. Autoliikenne oli tuohon aikaan vielä vähäistä ja maantietkin huonokulkuisia. Rautatiet olivatkin strategisesti tärkeä kulkuväylä. Punaiset aloittivat panssarijunien valmistamisen Fredriksbergin eli nykyisen Pasilan konepajalla. Punaiset saivat myös kokemuspohjaista tietoa venäläisiltä panssarijunien käytöstä.

    Rautateiden hallinnasta käytiin sisällissodassa kiivaita taisteluja. Panssarijunat tukivat punaisten joukkoja, niillä kuljetettiin miehistöä ja varusteita. Junien sotilaallinen hyöty jäi kuitenkin toivottua pienemmäksi. Pelottavan ja tehokkaan aseen käytössä punaisilla oli paljon puutteita.

    Kaoottinen toiminta koitui päällikön kohtaloksi

    Huolimattomuus, epäonnistuneet ajoitukset ja silkka huono onni seurasivat toinen toistaan. Toiminta taisteluissa oli kaoottista ja viestintä huonoa. Karuimmin sen koki panssarijuna n:o 1:n päällikkö Armas Toivonen. Kun hän nousi tähystämään, omat tykkimiehet ampuivat päällikön pään irti. Myös päälliköiden juopottelu, keskinäiset riidat ja kykenemättömyys johtaa ja motivoida kapinamielistä joukkoa löivät naulaa punaisten arkkuun.

    Panssarijunien käyössä olisi ollut paljon parannettavaa, tietää Panssarimuseon johtaja Timo Teräsvalli.Timo Leponiemi / Yle

    – Niiden käyttöä olisi pitänyt koordinoida vähän tarkemmin jalkaväen suhteen. Toki bolsevikki-Venäjältä tuli ammattitaitoisia panssarijunan käyttäjiä, jotka opastivat ja antoivat vinkkejä, millä tavalla niitä pitää käyttää. Panssarijunien teho lisääntyikin sisällissodan loppua kohden, kertoo Panssarimuseon johtaja Timo Teräsvalli.

    Panssarijunissa veturi sijaitsi junan keskellä. Junien päissä oli kevyet soravaunut. Niillä varauduttiin mahdollisiin miinoihin radalla.

    – Jos junalla ajoi miinaan, ainoastaan vähämerkityksinen vaunu tuhoutui, eikä esimerkiksi arvokas veturi, huomauttaa Teräsvalli.

    Miehistö selvisi ilman ankarinta rangaistusta

    Kirjailija Tuija Wetterstrand on perehtynyt panssarijuna n:o 1:n vaiheisiin. Kirjassaan Punaisten panssarijuna 1918 hän seuraa tämän panssarijunan vaiheita miesten silmin, toiveikkuudesta veriseen käännekohtaan ja paniikinomaiseen pakoon vihollisen tieltä.

    – Miehistön kohtalo sodan päätyttyä oli kuitenkin selvästi lievempi kuin monien vähäpätöisempiiin taisteluihin osallistuneiden miesten. Yhtään panssarijunan miehistä ei teloitettu ja tuomiot olivat muihin verrattuna muutenkin lieviä, toteaa Wetterstrand.

    Sisällissodan muistojuhlaviikkojen pääjuhlatapahtumassa keskiviikkona höyryveturin vetämä museojuna kulkee Riihimäeltä Lahteen sodan tapahtumapaikkojen läpi. Junalla matkustava yleisö ehtii Lahdessa iltapäivällä järjestettäviin seminaareihin, iltamiin ja seuraavan päivän tapahtumiin Hennalaan. Juna palaa Lahdesta Riihimäelle helatorstaina.

    Panssarimuseolla osia kahdesta punaisten junasta

    Ainutkertaisia osia punaisten panssarijunista löytyy Panssarimuseosta Hattulan Parolasta. Siellä on tallella osia punaisten kahdesta panssarijunasta. Koonnelmassa on myös vaunut kahdesta muusta panssarijunasta.

    Punaisten junat eivät ole enää alkuperäisessä asussa, sillä niitä parannettiin myöhempiin sotiin. Panssarijunien merkitys toisen maailmansodan aikaan oli kuitenkin jo selvästi vähäisempi, sillä lentokoneet olivat tuhoisa uhka panssarijunille.

    Ministeri Saarikko luottaa mielenterveyspalvelut maakuntien sote-osaamisen vastuulle

    Ministeri Saarikko luottaa mielenterveyspalvelut maakuntien sote-osaamisen vastuulle


    Sote-lakien säätämisen viime vaiheessa on noussut vahvasti julkisuuteen huoli mielenterveyspalvelujen asemasta uudistuksessa. Jo kansanterveyslaissa tarjottiin matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja. Tehtävänimikkeenä laissa oli selkeästi...

    Sote-lakien säätämisen viime vaiheessa on noussut vahvasti julkisuuteen huoli mielenterveyspalvelujen asemasta uudistuksessa. Jo kansanterveyslaissa tarjottiin matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja. Tehtävänimikkeenä laissa oli selkeästi terveyskeskuspsykologi. Loppukeväästä Suomen Psykologiliitto kuitenkin järkyttyi uusista sote-laeista: sote-keskuksiin ei enää kirjattu psykologeja eikä mielenterveyspalveluja.

    Hämeenlinnassa Terve-SOS 2018 -tapahtumassa vieraillut perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko sanoo ymmärtävänsä psykologien huolen. Saarikon mukaan on myös ihan selvää, että sote-uudistus ei ole kerralla täydellinen. Vasta käytännön työ osoittaa mallin toimivuuden ja yksityiskohtia voidaan kokemusten mukaan hioa.

    – Nytkään kaikissa terveyskeskuksissa ei ole psykologipalveluja. Sote-uudistuksen tarkoitus on peruspalveluiden vahvistaminen ja hoitoa vaativien ongelmien tunnistaminen lääkärien ja muun hoitohenkilökunnan vastaanotolla. Maakunnat voivatkin halutessaan ottaa sote-keskuksen erikoisalaksi mielenterveyspalvelut ja näin psykologien työn, muistuttaa peruspalveluministeri Annika Saarikko.

    Maakunnat voivat itse vahvistaa sote-keskusten mielenterveyspalveluja

    Saarikko sanoo olevansa täysin samaa mieltä psykologien kanssa mielenterveyspalveluiden tärkeydestä ja siitä, että psykologit ovat yksi osa näitä palveluja. Ministeri luottaa kuitenkin tuleviin maakuntiin ja niiden osaamiseen sote-asioissa.

    – Maakunnilla on valmiudet lähettää joko omia psykologejaan vahvistamaan sote-keskuksia tai määrittää kaikkiin yksityisiin tai julkisiin sote-keskuksiin velvoittaviksi myös psykologipalvelut, painottaa ministeri Saarikko.

    Psykologiliiton mukaan ihmisen mielenterveys ja sen ongelmat eivät kuulu vain psykiatrian palveluihin. Ne ovat keskeinen osa myös perusterveydenhuoltoa.

    Sote-uudistuksesta ei käydä kauppaa, painottaa Saarikko

    Hämeenlinnassa puhunut ministeri Annika Saarikko vakuutti maan sote-alan ammattilaisille, että tällä kertaa sote-uudistus viedään maaliin asti. Tulevat sote-keskukset ovat etulinjan palveluja ja siksi niitä vahvistetaan uudistuksella, jotta tarvittaessa voidaan niiden jälkeen turvautua erikoispalveluihin.

    Ministeri Saarikko luottaa hallituksen niukan enemmistön riittävän lakien säätämiseen. Sipilän hallitus neuvottelee uudistuksista myös opposition kanssa eduskunnassa. Yksittäisten opposition edustajien tukeakin voi olla odotettavissa.

    – Huhuja, joiden mukaan hallitus käy asiasta kauppaa uudistuksen äärellä, tällaisia huhuja en voi vahvistaa, sanoo Saarikko puhelimeen ministerin virka-autostaan paluumatkalla Hämeenlinnasta Helsinkiin.

    Sosiaali- ja terveysministeriö lupaa esitellä toukokuun puolivälissä uusia, soten toimintaa ennakoivia ja kokeilevia pilotteja. Ensimmäiset niistä pääsevät aloittamaan heti sote-lakien voimaantulon jälkeen heinä-elokuussa.

    Kunta ratsastaa hevospitäjän imagolla – pikkuruinen Ypäjä on maailmallakin tuttu nimi hevospiireissä

    Kunta ratsastaa hevospitäjän imagolla – pikkuruinen Ypäjä on maailmallakin tuttu nimi hevospiireissä


    Noin 2 500 asukkaan Ypäjä brändäsi itsensä jo kauan sitten hevospitäjäksi. Nyt näyttää siltä, että se tuottaa tulosta. Ypäjällä käy vuosittain noin 100 000 vierasta. Pitäjään muuttaa ihmisiä, joille hevosharrastus on tärkeää....

    Noin 2 500 asukkaan Ypäjä brändäsi itsensä jo kauan sitten hevospitäjäksi. Nyt näyttää siltä, että se tuottaa tulosta.

    Ypäjällä käy vuosittain noin 100 000 vierasta. Pitäjään muuttaa ihmisiä, joille hevosharrastus on tärkeää. Ehkäpä hevosihmiset ovat tuoneet mukavasti myös rahaa kunnan kassaan, sillä viime vuonna hevospitäjä teki hienon tilinpäätöksen. Kokonaisverotulot kasvoivat edellisestä vuodesta yli 600 000 euroa.

    Ypäjäläiset luottamushenkilöt ja kunnanjohtaja Sam Vuorinen pujottelevat Hevosopistolla hevosten väleissä pitkin pitkiä tallinkäytäviä eläimiä varoen ja niitä ihmetellen ja katsellen.

    Hevoset ovat rauhallisia. Leegio nuoria tyttöjä hoitaa niitä: pesee, sukii, kuljettaa ulos ja sisään. Luottamushenkilöt ja virkamieskin haluavat selvästi myös mennä hevosen luokse ja rapsutella. He saavat tilaisuutensa, kun pilttuuriveistä löytyy kunnan oma nimikkohevonen Parpara.

    Hevosmiesajattelu ypäjäläisten verenperintö

    Ypäjän kunnanjohtaja Sam Vuorinen sanoo, että hevospitäjän brändi on Ypäjällä sisäsyntyistä. Hevosperinteet lähtevät jo 1930-luvulta. Jos otetaan verrokiksi jokin toinen saman kokoinen kunta, on Vuorisen mukaan päivänselvää, että hevoset ovat tuoneet kuntaan paljon.

    – Hevosopisto on tuonut kuntaan sekä asukkaita, opiskelijoita, tunnettuutta että talousvaikutusta. Hevostalouden ympärille on muodostunut monipuolista yrittäjyyttä, sanoo Vuorinen.

    – Uskon, että meillä on verenperintönä tällainen hevosmies-, hevosnaisajattelu. Tämä on helppo ottaa omakseen, on se sitten millä tasolla hyvänsä kunnassa esillä.

    Suuri osa Ypäjän luottamushenkilöistäkin on hevosihmisiä. Ypäjän kunnanvaltuuston puheenjohtajalla on pihallaan muutama hevonen, ja hän pääsi vastikään todistamaan varsomistakin.

    Nina Keski-Korpela / Yle

    Ypäjän kunnanhallituksen puheenjohtaja Markku Saastamoinen on pesunkestävä hevosmies: SM-tason esteratsastaja ja yksi maan johtavista hevostutkijoista. Markku Saastamoinen sanoo, että hevoset ovat todella luontainen juttu pitäjässä.

    – Hevosten olemassaolo on täällä sellainen itsestäänselvyys, ettei esimerkiksi hevoselinkeino vaadi mitään erillistä panostusta.

    Myös maailmalle Ypäjän maine kantaa tänä päivänä kauas, kertoo Saastamoinen.

    – Kun juttelee ulkomailla esimerkiksi matkaoppaiden kanssa, he tietävät heti yhdistää Ypäjän hevosiin. Joskus tuntuu siltä, että hevospiireissä nimi Ypäjä on tutumpi kuin sana Suomi.

    Hevosopisto linkkinä maailman ratsastuspiireissä

    Ypäjän kunnanhallituksessa istuva Ypäjän Hevosopiston kehittämispäällikkö Päivi Laine vahvistaa, että Ypäjä-nimi tunnetaan ympäri maailman hevospiireissä. Hän kertoo, että Ypäjän laitoksilla on ollut jo 20 vuotta aktiivista kansainvälistä yhteistyötä.

    – Me toimimme hyvinkin keskeisissä rooleissa Euroopan hevosalan koulutuksen järjestössä ja maailmanlaajuisessa ratsastuksen opetuksen tutkintojärjestössä. Siinäkin on mukana lähemmäs 40 maata ja meillä on näissä vielä keskeisiä rooleja. Itse esimerkiksi olen kummassakin järjestössä sihteerinä.

    Nina Keski-Korpela / Yle

    – Me olemme pieni maa, mutta ulkoapäin katsoen olemme todella tärkeä maailmanlaajuisesti. Ypäjä-sana tunnetaan, siitä on tullut maailmalla brändi, sanoo Päivi Laine.

    Alpakka Börjekin pääsi laumaan

    Koska hevosbrändi jo kantaa – ja ehkä myös siksi, että se kohdistuu kuitenkin vain hevosihmisiin – on Ypäjä halunnut viime aikoina säätää ja laajentaa imagoaan. Ypäjästä saattaa tulla jopa eläinystävällinen kunta. Ypäjällä on pitkään ollut alpakkatalli, missä asustaa usein TV:ssäkin esiintynyt Börje.

    Börje-alpakka käy vierailuilla muun muassa palvelutaloissa.Eeva Hannula / Yle

    Börje-alpakka on ystävällinen, ihmeen viisaan oloinen otus, joka käy taajaan esimerkiksi palvelutaloissa asukkaita virkistämässä. Ypäjän kunta antoi vastikään Börjelle kunniakuntalaisen tittelin. Tämä kertoo isossa kuvassa siitä, että Ypäjä on eläinmyönteinen kunta, sanoo kunnanjohtaja Sam Vuorinen.

    – Tietysti hevonen on meillä ykköseläin, mutta ei saa sulkea pois muuta rakkautta eläimiin. Emme halua ajatella niin, että kaiken Ypäjällä pitää liittyä hevosiin, koska muutakin toimintaa tulee tukea.

    Sauli Niinistön hevonen ravaa jo rahaa

    Ypäjällä asuu myös presidenttien hevosia. Tallien suojissa on presidentti Tarja Halosen hevonen Tarja, jota presidentti käy taajaan tervehtimässä. Siellä on myös presidentti Sauli Niinistön Julia, joka on keväällä ravannut jo palkintoja raveissa.

    Kunnan johdolle ykköseläin Ypäjän suurissa talleissa lienee kuitenkin kunnan oma hevonen. Parpara on fiksu, viisas ja rauhallinen, koulutuskäytössä vuosia työskennellyt tamma. Nyt Parpara on tiineenä ja saa varsan toukokuussa.

    Kunnanjohtaja Sam Vuorinen tervehtimässä Ypäjän kunnan omistamaa Parpara-tammaa Ypäjän Hevosopistolla.Ville Välimäki / Yle

    Tamma ei turhia hötkyile, kun joukko innokkaita rapsuttelijoita ilmaantuu sen ympärille. Kunnanjohtaja Sam Vuorinen suhtautuu Parparaan hellästi ja hevonen menee aivan lähelle.

    – Täällä Parpara on Hevosopiston hyvässä huomassa, ja hyvät ovat odotukset, jos perimää katsoo. Valitettavasti en itse ole vielä ryhtynyt ratsastamaan. On kyllä ollut hyviä aikomuksia saada tämäkin asia käyntiin, mutta ratsastaminen tuntuu vain ajankäytön vuoksi hankalalta.

    Sitoutuminen tuntuu tässä yhteiskunnassa olevan ongelma, hän pohtii.

    – Harrastuksen vaatima pitkäjänteisyys on aikamoinen haaste. Ratsastus ei missään nimessä ole on-off-harrastus, sanoo Sam Vuorinen ja rapsuttelee Parparaa oikean korvan takaa.

    Kevään lämpöennätys taas rikki: Lahdessa jopa 23,7 astetta! – Helleraja voi rikkoutua loppuviikosta

    Kevään lämpöennätys taas rikki: Lahdessa jopa 23,7 astetta! – Helleraja voi rikkoutua loppuviikosta


    Kevään toistaiseksi lämpimin päivä mitattiin maanantaina Lahdessa Päijät-Hämeessä. Lämpötila kohosi peräti 23,7 asteeseen Launeen säähavaintoasemalla, kertoo Ylen meteorologi Matti Huutonen. Kevään lämpöennätys on rikkoutunut nyt jo...

    Kevään toistaiseksi lämpimin päivä mitattiin maanantaina Lahdessa Päijät-Hämeessä. Lämpötila kohosi peräti 23,7 asteeseen Launeen säähavaintoasemalla, kertoo Ylen meteorologi Matti Huutonen.

    Kevään lämpöennätys on rikkoutunut nyt jo toisena päivänä peräkkäin. Edellinen lämpöennätys, 21,4 astetta, mitattiin niin ikään Lahdessa sunnuntaina.

    Lämpötila kohosi maanantaina yli 22 asteen kaikkiaan 12 paikkakunnalla Uudellamaalla, Kanta- ja Päijät-Hämeessä, Pirkanmaalla ja Etelä-Savossa.

    Lämmöstä saadaan nauttia vastedeskin, sillä ennusteen mukaan sää jatkuu aurinkoisena ja poutaisena koko viikon. Lämpötilat kohoavat ainakin maan etelä- ja keskiosassa päivittäin lähelle 20 astetta.

    Lämpötilat ovat koko maassa viisi astetta ajankohtaan nähden tavanomaista lämpimämpiä. Tyypillisesti vasta kesäkuussa on näin lämmintä.

    – Terminen kesäkin tässä alkaa kohta kolkutella ovella etelässä. Saas nähdä, julistetaanko se tällä viikolla alkaneeksi, Huutonen arvioi.

    Terminen kesä alkaa Etelä-Suomessa tavallisesti toukokuun lopulla.

    Huutosen mukaan ei ole poissuljettua, etteikö helleraja menisi rikki loppuviikosta jossain päin maata. Helleraja on Suomessa 25 astetta.

    Huomenna tiistaina se ei kuitenkaan tapahdu, koska ilma viilenee hieman hetkellisesti.

    – Huomenna lämpötilat ovat maksimissaan 17–18 asteen luokkaa, Huutonen kertoo.

    Lue myös:

    Kesäisiä lämpötiloja luvassa – Meteorologi: Koko maassa 5 astetta tavanomaista lämpimämpää

    Kevään lämpöennätys rikkoutui: Lahdessa 21,4 astetta – lämpimän riemua riittää kuun puoliväliin asti

    Manga-sankari ja muut panssarivaunut pääsevät vihdoin katosten suojiin:

    Manga-sankari ja muut panssarivaunut pääsevät vihdoin katosten suojiin: "Historiallinen hetki Panssarimuseolle"


    Panssarimuseolla Hattulan Parolassa siirretään ulkona maanneita panssarivaunuja katosten suojaan. Kaikkiaan 28 vaunua saa katoksen, jonka alla ne ovat suojassa sateelta ja männynneulasten aiheuttamalta korroosiolta. Museonjohtaja Timo Teräsvalli on...

    Panssarimuseolla Hattulan Parolassa siirretään ulkona maanneita panssarivaunuja katosten suojaan. Kaikkiaan 28 vaunua saa katoksen, jonka alla ne ovat suojassa sateelta ja männynneulasten aiheuttamalta korroosiolta.

    Museonjohtaja Timo Teräsvalli on syystäkin tyytyväinen.

    – Tämä on historiallinen ja erittäin miellyttävä hetki Panssarimuseolle. Vihdoinkin nämä jo vuodesta 1961 alkaen ulkona seisseet vaunut saavat sadesuojan.

    Suojaan sateelta ja havunneulasilta

    Museon rinteeseen rakennetuista katoksista alempaan sijoitetaan kaikki Suomen armeijan sotien aikana käyttämät vaunut. Sotien jälkeiset vaunutyypit pääsevät ylempänä olevaan hieman lyhyempään katokseen. Katokset parantavat merkittävästi vaunujen säilymistä, kertoo Teräsvalli.

    – Lämpötila ei näihin juuri vaikuta, mutta kosteusolosuhteet, lumi, vesi ja veden kanssa mäntypuurinteestä putoilevat havunneulaset ovat syövyttävä yhdistelmä. Nyt vaunut saadaan suojaan ja toivotaan, että ne säilyvät ainakin seuraavat 50 vuotta.

    Katosten rakentaminen maksoi noin puoli miljoonaa euroa. Katoksiin suunnitellut avattavat takaseinät ja osa katosalueen kulkuväylistä on jätetty rakentamatta kustannussyistä.

    Rahoitus katoksiin kerättiin montaa kautta. Katokset saivat muun muassa opetus- ja kultturiministeriön investointirahaa ja valtiovarainvaliokunnan kansanedustajien vuosittain jakamaa joululahjarahaa. Myös materiaalilahjoitukset auttoivat katosprojektia.

    Surkeimmasta vaunusta japanilaistyttöjen supersankari

    Merkittävää oli myös vastikkeellisen joukkorahoituskampanjan onnistuminen. Puolet sen rahoista tuli Japanista. Japanilaisten innostusta katosten rahoittamiseen selittävät manga-sarjakuvat.

    Museon aarteisiin kuuluva, ainoa säilynyt BT-42-vaunu nousi japanilaisten sarjakuvaharrastajien suosikiksi. Vaunu on päätynyt myös seikkailemaan voitokkaasti jopa YouTube-videoille.

    Timo Teräsvallin takana näkyvä BT-42 –vaunu auttoi merkittävästi vastikkeellisen joukkorahoituksen onnistumisessa. Todellisuudessa vaunu oli toisen maailmansodan surkeimpia vaunuja, tunnustaa Teräsvalli.Timo Leponiemi / Yle

    Teräsvalli kertoo myös merkittävällä osuudella joukkorahoitukseen osallistuneesta japanilaisesta tytöstä. Hän on isänsä kanssa käynyt jo kolme kertaa Suomessa ja nimenomaan Parolassa, varta vasten katsomassa ja kuvaamassa BT-42-vaunua. Todelliseksi sotasankariksi vaunutyypistä ei kuitenkaan ollut, tunnustaa Teräsvalli.

    – Rehellisesti sanottuna se oli varmasti toisen maailmansodan surkeimpia vaunuja. Minä voin silti olla tyytyväinen tähän anti-sankariin, viittaa Teräsvalli vaunun tuomaan rahoitusapuun.

    "Nyt isä menee ja sitten kenties ei palaa koskaan" – harvinaiset ainekirjoitukset paljastavat lasten muistoja sisällissodan keskeltä


    Mistä on kyse?Lasten rooli sodassa on jäänyt Suomen sisällissodan tutkimuksissa vähäiseksi.Sisällissodan jälkeen tapahtumista ei puhuttu. Useammat lapset eivät saaneet jälkihoitoa traumoihinsa.Sotjalan kansakoulun oppilaat muistelivat...

    Mistä on kyse?Lasten rooli sodassa on jäänyt Suomen sisällissodan tutkimuksissa vähäiseksi.Sisällissodan jälkeen tapahtumista ei puhuttu. Useammat lapset eivät saaneet jälkihoitoa traumoihinsa.Sotjalan kansakoulun oppilaat muistelivat sota-aikaa vuoden 1919 kirjoituksissaan.

    "Kuuntelin kuinka tykit ja kiväärit paukkuivat Syrjäntakana ja Lehdesmäjessä. Mutta kun olin vähän aikaa istunut rupesi Lehdesmäjestä näkyyn mustat sauvut. Nyt laskeusin alas itkien ja riensin toisille sanomaan Nyt olin siinä päätöksessä, että oma koti oli jo mennyttä. " Näin kirjoittaa Ida Kekkonen kevään 1918 muistoistaan.

    Suomen sisällissotaa on käsitelty monesta eri näkökulmasta ja sotaa on tutkittu laajalti. Lasten rooli on kuitenkin jäänyt tutkimuksissa melko vähäiseksi. Esimerkiksi sodan kokeneiden lasten traumoista ei ole tehty lainkaan tutkimusta.

    Sisällissota jätti syvät arvet lapsiin. Heistä osa koki sodan kauhut taisteluiden keskellä sotilaan asemassa sekä vankileireillä. Paljon lapsia jäi myös sodan jalkoihin viattomina siviileinä. He pelkäsivät läheistensä sekä kotinsa puolesta ja hämmästelivät ympärillä pauhaavaa sotaa.

    Traumaterapiaa ei ollut

    Suomeen laskeutui sisällissodan jälkeen puhumattomuuden ilmapiiri, joka kannusti kaikkia vaikenemaan. Myöskään lapset eivät saaneet minkäänlaista jälkihoitoa traumoihinsa.

    Keväällä 1919 Hauholla sijaitsevan Sotjalan kansakoulun opettaja Emil Keskitalo pyysi nuoria, noin 10-vuotiaita oppilaitaan kirjoittamaan paperille omia muistojaan sota-ajalta. Julkaisemme nyt osan näistä lasten kirjoituksista alkuperäisessä muodossaan, kieliopillisine virheineen.

    Mannerheimin Lastensuojeluliiton auttavien puhelin- ja nettipalvelujen päällikkö, sosiaalipsykologi Tatjana Pajamäki luki kirjoitukset Ylen pyynnöstä. Hänen mukaansa tärkeää ja lapsen näkemystä ja kokemuksia arvostavaa on se, että opettaja on pyytänyt lapsia kirjoittamaan.

    – On eri asia, ovatko lapset uskaltaneet kirjoittaa kaikkea sitä mitä ovat kokeneet tai mitä todellisuudessa halusivat. Ohjeistus kirjoitukseen on varmaan ollut aika neutraali.

    Nykyään lasten kokemuksia ja tunnemaailmaa arvostetaan ja ymmärretään eri tasolla, Pajamäki kertoo.

    – Samassa tilanteessa olleita lapsia pyydettäisiin varmasti kirjoitusohjeistuksessa kuvailemaan ennen kaikkea sodan kokemusten herättämiä ajatuksia ja tunteita: mitä itselle tapahtui ja minkälaisia ajatuksia ja tunteita se herätti. Ja niistä keskusteltaisiin sen jälkeen.

    Sota voi olla lapsille irrallisia tapahtumia

    Mannerheimin Lastensuojeluliiton Tatjana Pajamäen mukaan lasten kirjoituksissa yhteistä ja yleistä on se, että sota näyttäytyy yksittäisten tapahtumien sarjoina.

    – Se ei ole jäsentynyt tarina, jolle olisi syynsä ja taustansa, vaan kokoelma irrallisia tapahtumia, joihin he yhtäkkisesti joutuvat mukaan. ”Sodaksi” lapset voivat määritellä yhden tapahtuman.

    Tämä kokemus vastaa kyllä varmasti monen lapsen kokemusta nykyäänkin sodan jaloissa eri puolilla maailmaa. Tatjana Pajamäki

    Lasten teksteissä esiintyy vahvasti Lehdesmäen taistelu, joka käytiin 27. huhtikuuta. Punaiset ottivat Hauhon haltuunsa helmikuun alkupuolella. Kaikkiaan taistelut kestivät seudulla viiden päivän ajan, alkaen 25. huhtikuuta.

    Hauholta valkoisten takaa-ajamat punaiset perääntyivät kohti itää Tuulokseen, Lammille, Hämeenkoskelle ja lopulta Lahteen. Siellä pako päättyi Felmannin pellolle. Todellisuus on varmasti ollut kaoottinen, Pajamäki muistuttaa.

    – Tämä kokemus vastaa kyllä varmasti monen lapsen kokemusta nykyäänkin sodan jaloissa eri puolilla maailmaa.

    1920-luvulla Hauhoa kutsuttiin hautojen maaksi, sillä alueelle jäi sisällissodan jälkeen useita punaisten joukkohautoja sekä monia pienempiä hautapaikkoja.

    Savua ja ammuskelua Lehdesmäessä

    Suomen vallankumous = v1918

    Wallankumous riehui, joka paikassa Suomea. Minunkin kotiseudullani oli kova sota. Lehdesmäessä oli valkoset ja Portaasa oli punaset. Kyläläiset oli kaikki Pyhälammin kulmalla paossa. Niin olin minäkin äidin ja sedän kanssa Venskalla viidettä viikkoa. Kiväärin pauketta kuularuiskun rätinää kuului joka taholta.

    Punaiset ampus tykillä lehdesmäkeen 150 kertaa. Rapnellista syttyi Lehdesmäen navetta palamaan niin, että lehmät paloi mukana Eläväpahat huusi tuskissaan kun täytyi kärsiä kova kuolema. Kun sanoma tuli, että pääsee kotia oli jokainen ilossaan, kun pääsi pitkästä aikaa kotia.

    Reino Jokela

    Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

    Tatjana Pajamäki kertoo, että osassa kirjoituksista näkyy lasten psyykkistä selviytymistä tukeva tarve toivon ylläpitämiseen ja optimismiin.

    – Kirjoitusten loput ovat toiveikkaita. Valoisaksi kirjoitettu tulevaisuus on toki varmasti liittynyt myös siihen, kummalla puolella perhe sodassa on mahdollisesti ollut tai taistellut ja mitkä sodan seuraukset läheisille ovat olleet.

    "Sitte minä juoksin peruna kuoppaan"

    Sota-aika

    Punaiset toivat tykin sepän riihentykö ja ampuivat Lehdesmäkeen ja järventaka. Silloin olivat jo useat lähteneet järventaka sotaapakoon. Kivistön Jussi tuli meille ja sanoi. ,,Nyt pitää lähteä pakoon, sillä jos valkoisillaan tykki, niin ne ampuvat tänne. Silloin oli meilän isä ja Einari juuri myllyä takomassa me lähtimme sinne. Kun me menimme jysähti tykki muutamia kertoja.

    Olimme myllärillä yhden kuukauden ja sitten lähdimme kotiin. Punaisten vahtia oli meilän tykönä minä ja Muntterin Toivo olimme niiten tykönä.

    Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

    Kului aikoja ja tuli kevät. Silloin meni punaiset kirkonkylään, ja valkoiset tulivat Kokkilastapäin ja Lehdesmäestä toisen ja yhtyivät Portaan kylässä. Silloin he menivät kirkolle, mutta täytyi palata pois sillä siellä oli niin paljon punasia. Minä olin silloin kylässä ja kun minä tulin, ampuivat punaiset minua kohden mutta eivät osanneet. Minä menin huoneeseen mutta ei siellä ollut ketään, sitte minä juoksin peruna kuoppaan olimme siellä niin kauvan kuin taistelu loppui sitte menimme huoneeseen. Silloin oli taas valkoset vallassa.

    Kalle Järvinen

    Lapset eivät syytä ketään

    Sosiaalipsykologi Tatjana Pajamäki havaitsi, että lapset eivät kirjoituksissaan erittele tai ota puolia. Kuvaukset ovat konkreettisia ja neutraaleja, puhutaan punaisista ja valkoisista, mutta kielteisiä ilmaisuja ei juuri tuoteta kumpaankaan suuntaan.

    – Kumpaakaan osapuolta ei kirjoituksissa syytetä. Se, mistä tämä kertoo, voi olla monen tekijän summa: lapsia on voitu esimerkiksi kotoa käsin ohjeistaa, että omaa puolta ei saa tuoda esiin julkisesti.

    Kyseessä voi olla myös sisällissodan luonteeseen kuuluvaa hämmennystä pahoista tai vihollisista, pohtii Pajamäki.

    – Valtioiden välisissä taisteluissa paha on helpompi ulkoistaa muualla, sisällissodassa lapsen kokemat ”viholliset ja pahat” saattoivatkin yhtäkkiä olla lapsen tuntemia läheisiä, kuten naapureita.

    Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

    Sotaa paossa

    Oli syttynyt kovasota. Kotona ei sopinut olla. Lähdimme v 1918 huhtik.12pv sotaa pakoon. Lähtiessämme ei tiedetty minne mennä, mutta mennä tarvitsi.

    Saavuime Sappeen Aholan kohdalle, poikkesimme sinne ja olimme sielä. Oli jo ilta myöhäinen. Seuraavana päivänä kapusin Aholan yläpuolella olevalle kallijolle. Siellä kuuntelin kuinka tykit ja kiväärit paukkuivat Syrjäntakana ja Lehdesmäjessä. Muttakun olin vähän aikaa istunut rupesi Lehdesmäjestä näkyyn mustat sauvut. Nyt laskeusin alas itkien ja riensin toisille sanomaan Nyt olin siinä päätöksessä, että oma koti oli jo mennyttä. Jalestäpain sai sitte tietää etteise ollukka meillä.

    Vähänaikaa ennemmin sain kuulla, vielä ikavämmän surun täräyksen. Sain kuulla että sakosta Opettajaani oli pahoin pidelty. Nyt oli nin raskas olla. Monet illat itkin katkerasti, pikkusiskooni tuudittaessa. Kun tulin kotiin olijo kesä. Kaikki puut olivat lehdessään, ja keväinen tuuli puhalsi lämpimästi. Rauha oli jo maassa.

    Ida Kekkonen

    Kuvauksia lohdutuksesta ja turvanantamisesta ei juuri ole. Lapset ovat lohdutelleet toisiaan. Tatjana Pajamäki

    Kirjoituksista välittyy Tatjana Pajamäen mukaan myös se, että lapset ovat olleet sotakokemusten herättämien tunteiden, pelkojen ja surujensa kanssa melko yksin.

    – Kuvauksia lohdutuksesta ja turvanantamisesta ei juuri ole. Yksi kirjoittaja kuvaa tilannetta, jossa itkee illat ja tuudittaa pikkusiskoaan. Lapset ovat lohdutelleet toisiaan.

    Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

    Sota-aika. 1918

    Ensin oltiin kotona melkein kovempi taisteluaika. Erään kerran, kun ensimmäisen kerran Sotjalassa sota oli, niin minä ja Martta osuttiin menemään Mäkiselle. Oltiin siellä vähän aikaa ja siellä oli Häppölän lapsetkin. Me lahdimme niitä pois viemään.

    Ei oikein oltu vielä päästy sepäntykö, niin me nähtiin valkokaartiilaisia. Silloin oli jo sota melkein täydessä humussa. Me käännyimme sepälle. Siellä ei ollu muita ihmisiä huoneessa kun Laineen Saima. Häppölän lapset itkivät, ja oltiin kaikin sepän sängyn alla pitkänämme ja pelättiin kovasti.

    Vähän ajan kuluttua tuli sepän emäntä huoneeseen ja sanoi, että tulkaa tänne kivijalkaan. Me mentiin ja oltiin siellä nin kauvan kun sota taukos. Me lähdimme kotio, ja seuraavana aamuna lähdettiin Rättärille pakoon. Siellä ollessa kuunneltiin kuinka tykit jyskyi Sotjalassa Wälillä mentiin katsomaan kyökin rapulle kuinka savut nousi Lehdesmäestä kun tykillä ammuttin Punasia kävi siellä joka päivä.

    Helvi Muntter

    Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-Seura

    Sota-aika

    Jo kohta tulee vuosi umpeen kuluneeksi siitä, mutta niin hyvin muistan sen, kuin eilispäivän tapahtuman.

    Pitkäperjantaina kun olimme piilosilla meillä, niin tuli hälyytys, että kaikki kyläläiset käskettiin pakosalle. Vasta 3 p:nä huhtik. lähdimme me Rättärille. Siellä tutustuttiin ,,punasiin,” kun ne siellä kävivät maidolla.

    Yöt ja päivät, pyhät ja arkipäivät yhtämittaa ammuttiin. Sitte tuli punaisten pakko-otti, johon isäkin käskettiin. Sunnuntai-aamuna hän lähti kirkolle. Oli se sydäntä viiltävä hetki, kun ajattelin, että nyt isä menee, ja sitten kenties ei palaa - koskaan. Hyvimpä se sentään sieltä suoriutui.

    27 p:nä punaiset lähtivät täältä. Seuraavan päivän aamuna meni saksalaisia kirkolle. Hetken päästä kuului sieltä ankaraa pauketta: tykit, kuularuiskut ja kiväärit innokkaasti pakinoivat. Me menimme sepän kivijalkaan, kun saksalaiset palasivat kirkolta. Silloin oli kylmä ilma ja sain kärsiä ,,vilua ja nälkää.” Siihen päättyi kauhun-aika, ja uusi, toivorikas aika oli nyt alkamassa.

    Urpo Syrjä.

    Hauho-Seuran esinemuseo / Hauho-SeuraTytöt ja pojat kirjoittivat eri tavoin pelosta

    Tunnesanasto on monissa kirjoituksissa hyvin vähäistä huomioiden tapahtumien järkyttävyyden lasten kannalta, kertoo sosiaalipsykologi Tatjana Pajamäki.

    – Erityisesti sukupuolten välillä näissä muutamassa kirjoituksessa on eroa. Tyttöjen teksteissä sivutaan tilanteiden herättämää pelkoa ja itkemistä. Poikien kirjoituksista nämä puuttuvat kokonaan.

    – Tuohon aikaan on varmasti ollut sallitumpaa tytöille kuvata tuntemuksiaan ja ilmaista kirjoituksissa haavoittuvuutta ja pelkoa, Pajamäki arvioi.

    Pajamäen mukaan poikien kuvauksissa rankoista kokemuksista korostuvat konkretia: vilu ja nälkä. Isän menetystä pelännyt poika kuvaa sitä myös konkretian kautta: sydäntä viiltävänä hetkenä.

    Artikkeli perustuu lisäksi Tuulikki Pekkalaisen vuonna 2014 julkaistuun kirjaan "Lapset sodassa 1918", Hauho-Seuran esinemuseon arkistomateriaaliin sekä Hauho-Seuran puheenjohtajan Jouni Lehtosen haastatteluun.